Vaikka hävisikin niukasti AC/DC:n kummalliselle soundtrackin ja kokoelman sekoitukselle, Paul ”The Modfather” Wellerin Wake Up the Nationista tuli Britanniassa esittäjänsä kymmenes Top 10 -soolo yhtä monesta yrittämästä. Punk-kauden menestysyhtye The Jamin keulahahmo on rakentanut vahvan suosion, joka ei osoita laantumisen, jos ei myöskään pahemmin kasvamisen, merkkejä.
Muun muassa Gallagherin veljesten, Arctic Monkeysin ja Ocean Colour Scenen vahvaksi vaikuttajaksi nimetyn Wellerin suosio on keskittynyt Brittein saarille. The Jam -kauden jälkeen Weller perusti sofistikoituneempaa soundia esittäneen The Style Councilin, mikä oli yleisön kiinnostuksen kannalta virheliike – siitäkin huolimatta, että pari kappaletta nousi hitiksi jopa Yhdysvalloissa. 1980-luvun loppuun mennessä palvotusta Welleristä oli tullut yleisön silmissä melkeinpä kehäraakki. Polydor jopa kieltäytyi julkaisemasta Style Councilin house-vaikutteista albumia Modernism: A New Decade vuonna 1989.
Back to roots, ajatteli Weller, ja levytti orgaanisemman ja juurevamman singlen Into Tomorrow nimellä Paul Weller Movement. Se kohosi yllättäen Top 40 -menestykseksi ja rohkaisi soolouralle. Loppu on brittirockin historiaa siinä missä The Jaminkin kultakausi. Kulminaatiopisteiksi muodostuivat toinen ja kolmas soolo, Wild Wood (1993) ja Stanley Road (1995). Edellinen voitti Ivor Novello -pystin, ja jälkimmäinen ylsi miljoonamyyntiin poikien parhaan miesartistin BRIT-palkinnon.
Toisin kuin monet maanmiehensä ja -naisensa, Weller ei ole edes yrittänyt laajentaa suosiotaan Yhdysvaltoihin. Kotimaassa soolouralle on mahtunut viisi Top 10 -singleä, ei tosin ainuttakaan ykköstä. Viimeisin Top 10 -menestys on From the Floorboards Up, listakutonen kesällä 2005. Pari viikkoa sitten julkaistu Wake Up the Nation/No Tears to Cry toi yhtyeet mukaan lukien Wellerille seitsemännenkymmenennen brittihitin, joista 65 on yltänyt Top 40:iin. Albumiykkösiä on soolouralta kolme: Stanley Road, Illumination ja 22 Dreams.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti