Suomalaisten, ja kenties eurooppalaisten yleensäkin, suhtautuminen Yhdysvaltojen musiikilliseen luonnontuotteeseen kantriin on mielestäni erittäin kiinnostava pohdinnan aihe. Meillähän vedetään selkeästi raja ns. hyvän ja huonon kantrin välille. Joku Johnny Cash tai kenties Dolly Parton edustavat vielä ensin mainittua, mutta Alan Jackson tai Brad Paisley ovat kriitikoiden mielestä popularisoineet anteeksiantamattomasti koko genren melko isänmaallisilla teksteillään ja tarttuvilla popmelodioillaan, vaikka Cashin musiikki flirttaili omana aikanaan yhtä paljon suosittujen tyylien kanssa kuin tämän päivän popkantriartistien tuotokset.
Jokaisessa maassahan on omat musiikilliset perversionsa, mutta jenkkikantrin tietynlainen altavastaajan asema meillä on kiinnostavaa etenkin siksi, että omat iskelmätähtemme esittävät hyvinkin samantyyppistä musiikkia. Heti kun mukaan lykätään sana ”perinne”, homma toimii kriitikoidenkin mielestä, kuten J. Karjalaisen Lännen Jukka -projektin vastaanotosta voimme päätellä. Toisaalta on ollut hienoa huomata, miten Scandinavian Music Group on ominut kantrisoundit ja banjon ikään kuin tavaramerkikseen ja menestyy erinomaisesti.
Kantrilla on mennyt aina hyvin Yhdysvaltojen albumilistoilla, mutta crossover-hittejä genrestä huolitaan harvakseltaan ja lähinnä sieltä popimmasta päästä. Ne toki ovat sitten varsin pitkäikäisiä singlemenestyksiä – esimerkkeinä vaikkapa Lady Antebellumin Need You Now (#2, 2010) tai Lee Ann Womackin I Hope You Dance (#14, 2000).
Hot 100 -listan ykköseksi kantrilla ylletään nykyisin todella harvoin, siihen eivät ole pystyneet edes popkantrin viimeisimmät kuningattaret Taylor Swift tai Carrie Underwood, eikä heidän edeltäjänsä Shania Twain. Underwoodin Idol-voittajaesitys Inside Your Heaven (2005) kyllä kävi kärjessä, mutta silloin hänen kantriuransa ei ollut vielä alkanut. Viimeisin kantriksi luokiteltava Hot 100 -ykkönen on yhä Lonestarin Amazed (2000), siitäkin oli erikseen liikkeellä popversio.
Kantrimenestyjille Hot 100 ei kuitenkaan ole ollut kaikkein kiinnostavin lista. Hyvänä esimerkkinä sen merkityksestä käy kaikkien aikojen menestyneimpiin artisteihin kuuluva Garth Brooks, jolla ei ole yhtään Top 40 -singlehittiä omalla nimellään, mutta yksi Chris Gaines -rockaliaksena: Lost in You (#5, 1999). Koko Chris Gaines -projekti on ylipäätään hupaisimpia uraliikkeitä listahistoriassa.
Yleensä isoimmat kantrihitit parkkeeraavat Hot 100 -listan Top 40:iin. Tällä viikolla korkeimmalla viihtyvän kantrisinglen asemaa hallitsee Blake Sheltonin Honey Bee (29), joka debytoi muutama viikko sitten peräti 13:ntena. Vastaavia sijoja saavuttava oikeastaan vain edellä mainitut supertähdet Swift, Underwood ja Lady Antebellum, joka saatetaan ensi viikolla nähdä ja kuulla top kympissäkin, sillä heidän uusi singlensä Just a Kiss on aloittanut myynnissä erinomaisesti.
Kantri on genrenä kuitenkin ehkä tällä hetkellä kaikkein elinvoimaisin Yhdysvalloissa. Jopa rocktähdet vannovat kantrisoundien nimeen: Darius Rucker vaihtoi Hootie and the Blowfishin kantritähden uraan, Kid Rock on aina flirttaillut maaseudun soundien kanssa, Staindin laulaja Aaron Lewis sai Top 10 -sooloalbumin kantrivaikutteiden avulla ja eteläafrikkalaisen Seetherin viimeisin sinkku on juuri sitä, mitä nimi lupaa.
Nashvillesta ponnistaa jatkuvasti uusia artisteja ja yhtyeitä. Viimeisin trendi on sekä miesten että naisten muodostamat bändit kuten Sugarland, Lady Antebellum, Thompson Square ja The Band Perry, jotka kaikki ovat saaneet Top 40 -hitin myös Hot 100 -listalla.
Vielä sananen kantrin ja brittilistojen suhteesta. Taylor Swift ja Lady Antebellum ovat käytännössä ainoat viime vuosina singlelistalle päässeet kantriartistit, mutta albumilistoilla nähdään säännöllisin väliajoin Steve Earlen, Emmylou Harrisin, Partonin ja k.d. langin kaltaisia nimiä. Heilläkin suhtautuminen on siis kieroutuneen kokemuspainotteista.
Ronan Keating on saanut pari isoa brittihittiä versioimalla Garth Brooksin If Tomorrow Never Comesin ja edellä mainitun I Hope You Dancen. Eli kun poptähti esittää kantribiisin, siitä tulee popsingle, joka saa paljon helpommin radiosoittoa. Homma toimii toisinkin päin Yhdysvalloissa: kun kantriartisti versioi popkappaleen, kantriin erikoistuneet asemat tarttuvat siihen paljon herkemmin.
Suurin ero vanhan ja uuden mantereen välillä lieneekin siis ikään liittyvissä asenteissa. Euroopassa ilmiselvästi ajatellaan, että artistin täytyy olla kokenut, ennen kuin hän voi uskottavasti tarttua steel-kitaraan tai banjoon ja silloinkaan tuotanto ei saa olla liian poppia. Toivottavasti Scandinavian Music Groupin asema kannustaa myös nuorempia tarttumaan genreen, joka parhaimmillaan on maailman parasta musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti