Big Boin soolo nousi Yhdysvaltojen albumilistan kolmanneksi, ja Broken Bellsin esikoinen seitsemänneksi (ja on vuoden ostetuimpia indie-albumeita). M.I.A.:n uusin ylsi yhdeksänneksi ja Sleigh Bellsin Treats on myös Top 40 -albumi.
Britanniassa Marina & The Diamonds ja The xx ratsastavat huipulla tai sen tuntumassa. Sekä Robyn että Magnetic Man saivat juuri Top 10 -singlen.
Sitten on vielä hehkutettuja nimiä kuten Beach House, Caribou ja Girls, joiden suosio ei ole vielä suuremmin näkynyt myyntilistoilla, tai asemansa jo vakiinnuttaneita suosikkeja kuten Air, Four Tet ja Jónsi.
Ihan jees.
Sitten tulee se iso mutta.
Esiintyjiä buukataan aivan liikaa. Mitään urbaania Glastonburya on turha yrittää edes järjestää, kun yleisökapasiteetti on noin 15 000 kävijää per päivä. Ja bändiähky on kenties maailman ahdistavin fiilis, joka iskee heti kun useampi suosikkiesiintyjä osuu edes osin päällekkäin. Eikö moisesta kärsi jo viihtyvyyskin? Miksi Helsingissä järjestetään näinkin pienen kapasiteetin tapahtuma, jossa täytyy valita Beach Housen ja M.I.A.n, Marina & The Diamondsin ja Jónsin tai esimerkiksi Sleigh Bellsin ja Diplon välillä? Valtava sääli.
Ai niin, mutta eivät bändit olekaan Flow’n tärkein juttu, kun kävijät kilpailevat siitä, kenellä on eniten ystäviä ja viilein musiikkimaku. Pieleen ollaan menossa.
Tiësto olisi kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti