Paul Grein listasi viime viikolla Yhdysvaltojen Top 40 -albumilistalle yltäneet hyväntekeväisyyslevyt, joista siis kolme on pokannut paalupaikan: We Are the World (1985), God Bless America (2001) ja Hope for Haiti Now (2010). Listoille on yltänyt vuosien saatossa muun muassa Bangladeshia, Kosovoa ja AIDSin vastaista työtä tukevia levyjä sekä luonnollisesti syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkimainingeissa kasattuja tuotoksia.Musiikkibisnes tykkää hyväntekeväisyysjulkaisuista, sillä etenkin Britanniassa niillä porhalletaan helposti singlelistan kärkeen. Esimerkiksi BBC:n vuosittainen Childen in Need -kampanja on kirvoittanut isoja singlehittejä vuodesta 1993. Niistä muistetaan varmaankin parhaiten staraversio Lou Reedin Perfect Daystä (listaykkönen 1997) ja S Club 7:n ainoa jenkkihitti Never Had a Dream Come True (brittiykkönen 2000).
Onkin musiikillisesti paljon mielekkäämpää valjastaa jokin suosittu yhtye tai artisti tekemään hyväntekeväisyyssingle kuin kerätä maailman suurimmat starat laulamaan yhden säkeen per artisti. Jälkimmäisellä metodilla on toki enemmän trivia-arvoa.
4 kommenttia:
Yksi säe per laulaja -metodi tuottaa enemmän tai vähemmän hankalasti kuunneltavaa pseudomusiikkia. Ei kai sellaista ole ikinä viitsitty käyttääkään missään muualla kuin hyväntekeväisyyssingleillä? Kukaan ei siis luulekaan että sellainen kuulostaisi oikeasti hyvältä.
Onhan se hienoa, että se omakin idoli on päässyt ääneen, edes yhden säkeen ajaksi. Kyllä siksi aina hyväntekeväisyyssinglen voi ostaa.
Hyväntekeväisyyshittien suosio kyllä herättää pahan kielen, tai mielen, miettimään hyväntekeväisyyden perimmäisiä vaikuttimia. Äityväthän monikansalliset firmatkin mainonnassaan julistamaan omaa laupeuttaan höystettynä hädänalaisten kuvilla.
Kauppa se on, joka kannattaa – tai suomalaisittain "työlki ellää, mutt' kaupall' rikastuu..."
Eipä kai. Tuli mieleeni psykedeliayhtye Polyphonic Spree, mutta heilläkin on lähinnä kuoro-osuuksia eikä yksi säe per laulaja -systeemejä. Jäseniä yhtyeessä on ainakin yli parikymmentä.
Onhan se hieman riipivää, kun esimerkiksi Perfect Dayssä Boyzonen muutaman sanan harmonian jälkeen oopperalaulaja Lesley Garrett kiekaisee täysin palkein seuraavan säkeen.
Tuossa tekstissä olisi tietenkin pitänyt mainita Britannian kohdalla myös Band Aid -viritykset, joita on julkaistu kolme eri versiota, kaikki brittiykkösiä. We Are the Worldista on nyt tulossa vasta toinen. Jacksonin poismeno lienee perimmäinen syy uuteen versioon.
Hyväntekeväisyyden vaikuttimista en osaa sanoa. Saavatpahan helppoa julkisuutta, ja samalla saadaan rahaa hädänalaisille (toivottavasti). Digisinkkujen katteet vain ovat kovin pieníä, joten miljoonan kerätäkseen biisin täytyy netota ainakin pari miljoonaa ostokertaa. Näin maalaisjärjellä ajateltuna.
Yksi säe per laulaja -metodillahan tehtiin Neljän baritonin Popmusiikkia-biisi. Tosin siinä laulajien äänet eivät poikkea ihan hirveästi toisistaan.
Lähetä kommentti