Pelastetaan (Yleis)radio

Vaikka blogini yleensä keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen listatapahtumiin, niin viime päivien keskustelu radio-ohjelmien ja -kanavien musiikkipolitiikasta ansaitsee merkinnän. Helsingin Sanomissa 16.12. julkaistussa jutussa pohdittiin Yleisradion roolia.

Syntyneessä Yle-keskustelussa on mukana kaikkiaan neljä eri mielipidettä: kanavan musiikkipäällikön, kuuntelijan, radiotoimittajan sekä levy-yhtiön. Näkemykset ovat erilaisia, mutta kaikki hyvin kapeakatseisia. Musiikkipäällikkö puolustaa omaa linjaansa, joka on aina oikea. Kuuntelijan mielestä ohjelma x on hyvä, koska se soittaa musiikkia monipuolisesti, mutta hän ei ole valmis hyväksymään, että Ylen radiokanavilla soitetaan sitä, mikä on oikeasti suosittua musiikkia, sillä sellainen kuuluu formaattiradioille. Radiotoimittaja suree, että häneltä on viety valta valita musiikkinsa ja Ylen pitäisi olla vaihtoehtoinen. Levy-yhtiön edustajalle riittää, että oman yhtiön artisteja soitetaan. Hesarissa oli Texicalli-yhtiön toimitushenkilön Martti Heikkisen outo lausunto, joka tuki toimittajan näkemystä siitä, että Yle syrjii artisteja, jotka eivät sovi kanavien profiileihin. Heikkinen sanoo, että ”YleX soitti Gramex-raportin mukaan Tuomon levyä vuonna 2007 kolme ja puoli kertaa”. En tietenkään lähde tätä kiistämään, koska ei minulla ole parempaakaan tietoa raporteista, mutta mahtaako Heikkinen muistaa, että Tuomo esiintyi YleX Pop -konsertissa saman vuoden kesällä ja että hänen toinen levynsä Reaches Out for You oli YleX:n viikon levy viime talvena. Eli tuskinpa Tuomo on hyvä esimerkki artistista, joka ei sovi YleX:n profiiliin.

Siinäpä pelottava sana: profiili. On päivänselvää, että valtakunnallisella radiokanavalla on oltava oma profiilinsa. Nurinkurista sen sijaan on, että yhtäältä Yle korostaa tiettyyn genreen keskittyvien musiikin erikoisohjelmien tärkeyttä, ja toisaalta heidän edustajansa, populaarimusiikin osaamiskeskuksen (voi Luoja!) päällikkö Juhani Kansi sanoo, että ”Luonteva tulevaisuuden näkymä olisi se, että radiossa eri tyylit törmäävät toisiinsa ennakkoluulottomammin.” Huomatkaa konditionaali. Kristallipallo on varsin sumea, mikä näkyy Ylen toiminnassa kautta linjan. Ainuttakaan riskiä ei olla valmiita ottamaan, vaikka toiminta ei tähtää kaupallisuuteen samalla tavalla kuin kilpailijoilla. Toisaalta, miksi Ylenkään pitäisi soittaa musiikkia, jota kukaan ei halua kuunnella?

Minä uskon, että kuuntelijamäärien kasvattamiseksi Ylen pitäisi suunnata katse pikemminkin toimittajien ja heidän osaamisensa sekä puheen sisällön suuntaan. Jos ohjelma on hyvä, huonon kappaleen sietää paljon helpommin. Tosin omat sympatiapisteeni Yle menetti raiskattuaan Listan.