perjantai 11. helmikuuta 2011

Voi veljet, miten kauan kesti

Nicki Minajin Pink Fridayltä kesti 11 viikkoa nousta USA:n albumilistan kärkeen. Ei mikään ennätys, ei sinne päinkään, mutta koska nykyisin alempana debytoineiden albumien nouseminen kärkeen on nykyisin melko harvinaista, tutustutaan hieman aiheeseen.

Pisimpään listaelämään ennen paaluaan ehti sopeutua Paula Abdulin Forever Your Girl -esikoinen (1988), joka sai tahkota listoilla 64 viikkoa ennen nousemistaan kärkeen syksyllä 1989. Abdul ehti saavuttaa muutakin merkittävää saaden muun muassa kuusi biisiä Hot 100 -listan ykköseksi kolmen hitin erissä.

Yhden viikon Forever Your Girlin saavutuksesta jäi O Brother, Where Art Thou -leffan soundtrack (2000). Se sai kovan myötätuulen vuoden albumin Grammy-palkinnosta kevättalvella 2002, minkä seurauksena levy vietti ykkösenä kaksi viikkoa. Se vieraili kantrialbumilistan kärjessä peräti yhdeksään eri otteeseen. Levyltä ei kuitenkaan lohkaistu ainuttakaan pophittiä, kantrilistallekin ylsi vain Soggy Bottom Boysin ja Dan Tyminskin I Am a Man of Constant Sorrow.

Nämä kaksi albumia ovat siis periaatteessa täysin toistensa vastakohtia, mutta niiden listaurat osuvat yllättävänkin hyvin yksiin. Toiselta lohkaistiin iso kasa hittejä, toinen saavutti mainetta ja kunniaa elokuvan, puskaradion ja tunnustusten avulla. Listoihin kätkeytyy siis lukuisia kiinnostavia tarinoita.

Billboardin nettisivuilla aihetta sivutaan mystisesti ainoastaan Soundscan-ajan (1991 alkaen) puitteissa. O Brother, Where Art Thoun jälkeen kauimmin ykköspaikkaa havitteli Liven Throwing Copper (1994), tasan vuoden. No Doubtin Tragic Kingdomilta (1995) kului 49 viikkoa. Kaikki luettelemani levyt ovat luonnollisesti joko esikoisia tai läpimurtoalbumeita.

Britanniassa ennätys on muuten sama 64 viikkoa, saavuttajana David Grayn White Ladder (1998), sekin esittäjänsä ensimmäinen lista-albumi.

Ei kommentteja: