Uutta Joanne-levyään Beckin, Mark Ronsonin, Josh Hommen, Florence Welchin ja Kevin Parkerin kanssa tehnyt Gaga on siinä mielessä kiinnostava, että hän on tavallaan jo vuosia ajautunut yhä kauemmas 2010-luvun popparin ideaalista: hän on laulanut Tony Bennettin kanssa jazz-standardeja levyllä ja kiertueella ja esittänyt Grammy-gaalassa glam-henkisen David Bowie -tribuutin. Siitä on pitkä matka Drake-duettoon.
Monilla foorumeilla Joanne-levyprojektia on jo nyt
ennen ilmestymistä verrattu esimerkiksi Kelly Clarksonin nihkeähkösti
menestyneeseen rockimpaan My Decemberiin (2007) tai Pinkin Try Thisiin (2003).
Yhteistä näille on se, että molemmat artistit ovat pienestä kaupallisesta
harha-askeleesta huolimatta onnistuneet jatkamaan uraansa menestyksekkäästi –
voisi jopa sanoa, että heidän uransa tarvitsivat noita levyjä.
Näen, että Gaga on samantyyppisessä tilanteessa: vain
uudistumalla ja kokeilemalla erilaisia juttuja hän itse asiassa voi saavuttaa todennäköisesti
haluamansa viihdyttäjästatuksen. Sellaiselle ei ole nykyajan popkentässä
paljoakaan tilaa tässä hetkessä, ellei satu olemaan Rihanna tai Beyoncé. Mutta
sitten toisaalta: hittejä tekevät Jason Derulo ja Flo Ridakin, mutta mikä on heidän
painoarvonsa enää parinkymmenen vuoden kuluttua?
Myös Perfect Illusion toki on hitti: se debytoi brittilistan
sijalla 12 ja Yhdysvaltojen Hot 100 -listan 15:ntenä. Ottaen huomioon, että top
ten -debyytit ovat molemmilla listoilla suhteellisen satunnaisia, sijoitukset
ovat varsin kelvollisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti