Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. tammikuuta 2026

Tekoäly puhuttaa

Alkuvuodesta mediassa on käyty keskusteluja tekoälyllä tehtyjen kappaleiden listamenestyksestä. Tai oikeastaan artistien, joita ”ei ole olemassa”, oma hypoteesini on, että ns. taustamusiikkia ja äänimaisemaa on tehty tekoälyllä jo kauan eikä se ole kiinnostanut sen kummemmin ketään. Kuka esimerkiksi enää julkaisisi kasvottomia ”lounge-covereita” tutuista hiteistä siten, että vääntäytyisi niitä äänittämään?

Mm. Helsingin Sanomat raportoi muiden medioiden raportoineen siitä, että artistia nimeltä Sienna Rose ei ole olemassa. Kovin moni ei toki tiennyt hänen mahdollisesta eksistenssistään ennen tätä suurta paljastusta muutenkaan, sillä Rose ei ole ollut millään tasolla relevantti lista-artisti, mutta tietenkin kokonaisuutena ja ajankuvana keskustelu on kiinnostava. 

Ruotsissa puolestaan tekoälyartisti Jacub on päässyt jopa Spotifyn listan kärkeen kappaleella Jag vet du är inte min. Ruotsin virallinen listataho ei hyväksy biisiä singlelistalleen, mutta koska Spotify-ykköset ovat Pohjoismaissa median mielestä enemmän hittejä kuin viralliset singleykköset, niin Jacubilla on listojen näkökulmasta ihan merkitystä, toisin kuin Sienna Rosella. Tässä tapauksessa kiinnostavaa on se, että yllättäen ehkä helpointa menestyä tekoälyn avulla on tehdä kasvotonta akustista poppia, missä artistilla ei tarvitse olla visuaalista identiteettiä. Aiheesta kirjoitti mm. musabisneskonkari Jussi Mäntysaari. 

Tai sitten voi yrittää julkaisemalla coverin vanhemmasta kappaleesta, kuten ”Chill77:n ja Unjapsin” versio Stromaen takavuosien eurohitistä Papaoutai. Kappale on Spotifyssa tällä hetkellä 55. suosituin. Tässä tosin on tekoälymasinoijien kannalta se ongelma, että kappale on pakko kreditoida alkuperäiselle esittäjälle, jolloin iso osa tuloista jää saamatta. Lisäksi coverin alkuperäinen lähde ei saa olla liian tunnettu. Veikkaan, että tekoälyversio vaikkapa Michael Jacksonin Billie Jeanistä ei kohoaisi isoksi hitiksi. Papaoutai-coverilla taitaa olla myös Stromaen hyväksyntä, koska häntä käytetään mm. singlen kannessa (ks. kuva).

Itse miellän tekoälycoverit muutenkin melko harmittomiksi, koska poplistahistoria on jo valmiiksi täynnä aivan randomien esittäjien yksittäisiä cover-hittejä. Esimerkiksi jo 1980-luvun lopussa Britannian singlelistalla menestyi projekti nimeltä Jive Bunny and the Mastermixers, jonka taustalla vaikutti Mastermix DJ -”palvelu” ja keulahahmona heilui animoitu jänis.

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Hiteistä ja poplistoista kirjoittaminen on suomalaiselle valtamedialle kovin vaikeaa, osa 645

Eräs maamme suurimmista medioista eli Helsingin Sanomat julkaisi tänään jopa heidän asteikollaan harvinaisen kummallisen jutun kesähiteistä. Toimittaja Eveliina Mäntylä oli saanut päähänsä, että ”tästä kesästä puuttuu maailmanlaajuinen kesähitti” – kuten jutun otsikko kuuluu. Eli kappale "joka soi joka paikassa: radiossa, baareissa, klubeilla ja ruokakaupassa". Inspiraationa oli The Guardianin mainio juttu siitä, miten koronapandemia on vaikuttanut musiikin kuluttamiseen ja siihen mitä asioita popmusassa arvostetaan. 

 

The Guardianin jutusta Mäntylä käänsi jonkin aivan käsittämättömän ajatuskulun kautta fokuksen siihen, että tänä vuonna ei olisi ”perinteistä kesähittiä”, vaikka kuka tahansa voi listoilta käydä kurkkimassa, että kaikkialla toistuvia biisejä ovat mm. DaBabyn ja Roddy Ricchin Rockstar sekä The Weekndin Blinding Lights. Suomessa Arttu Wiskarin Tässäkö tää oli on kaikin tavoin kuin muottiin valettu kesähitti. 


Vielä jännempiä kierteitä juttu saa mm. siitä, että Billboardin julkaisemaa Yhdysvaltojen Hot 100 -listaa (joka siis mittaa suosiota ainoastaan Yhdysvalloissa) voisi Mäntylän mukaan käyttää jonkinlaisena takeena maailmanlaajuisesta hitistä, vaikka historia tuntee kymmeniä ellei satoja Hot 100 -menestyskappaleita, jotka eivät saavuttaneet minkäänlaista merkittävää suosiota muilla mantereilla – ja päinvastoin. Jutussa listataan Billboardin Song of the Summer -tittelin saaneita kappaleita, joilla ei siis parhaassa (tai pahimmassa) tapauksessa ole mitään tekemistä hittistatuksen kanssa Euroopasta katsottuna. Kuinka moni Suomessa tuntee esimerkiksi Usherin Confessions Part II:n (2004)?

 

”Vuonna 2017 kesähitin nimeäminen oli helppoa, kun Despacitoa ei voinut olla kuulematta”, kertoo ingressi, ja se on totta – Luis Fonsin Despacito oli massiivinen menestys. Mutta laajemmin tarkastellen ajatus siitä, että nimenomaan kesähitti on jotain, jolta ei voi välttyä, on outo. Kesähittejä paljon homogeenisempaa on esimerkiksi joulumusiikin kuluttaminen.

 

Lisäksi vuodet eivät vain yksinkertaisesti ole keskenään verrannollisia – oli koronapandemiaa tai ei. Jonakin vuonna saattaa kesälle mahtua puolenkymmentä tasaisen suosittua biisiä, toisena vuonna yksi huikean suosittu – kuten ehkä Despacito tai JVG:n Ikuinen vappu viime vuonna Suomessa (11 viikkoa singlelistan ykkösenä). 


Oikeasti maailmanlaajuisia ilmiöitä syntyy kyllä koko ajan, mutta ne eivät ole riippuvaisia kalenterista. Se ei tarkoita, etteikö ”kesähittejä” silti olisi. Niitä voi olla, breaking news, nimittäin useampia yhtä aikaa!

torstai 13. helmikuuta 2020

Dokkarista vauhtia listoille

Taylor Swift liittyi alati kasvavaan joukkoon ja teetti itsestään ja musiikintekemisestään Netflix-dokumentin. Miss Americana on lajissaan aivan toimiva pläjäys ja olen pitkälti samaa mieltä YleX:n toimittajan Anton Vanha-Majamaan jutun kanssa sen ansioista.

Listoilla Swift on kokenut hyvää myötätuulta dokumentin ilmestymisen jälkeen: Britanniassa Lover (#1, 2019) nousi takaisin albumilistan top 20:een ja Yhdysvalloissa sen ennustetaan petraavan ensi viikolla jopa top teniin asti. Myös 1989 (#1, 2014) sekä Reputation (#1, 2017) ovat taas top sadassa. 

Dokumentissa käsitellään eniten nimenomaan Swiftin kahta uusinta levyä eli Reputationia ja Loveria. Ensin mainittu sai ilmestyessään melko nuivan vastaanoton, mutta elokuvalla on ihmeellinen voima – skeptikkokin saattaa ymmärtää vaikuttimia sen takana nyt dokumentin myötä paremmin. Suosittelen katsomaan!

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Kadonnut lista

Viime viikkojen hämmentävin listoihin liittyvä asia on ollut eiliselle (8.12.) päivätyn Yhdysvaltojen albumilistan kohtalo. Billboardia usein mollaava Hits Daily Double kirjoitti perjantaina, että Billboardin printtilehdessä on minunkin katsaukseen postaama lista, jonka kärjessä on Travis Scottin Astroworld, siitä huolimatta, että erinäisten lähteiden mukaan 6ix9inen Dummy Boy olisi lyönyt Astroworldin noin 200 yksikön turvin.

Billboardin nettisivuillekaan tuoreinta listaa, oikeaa tai väärää, ei jostain syystä päätynyt lainkaan, eikä julkaisu ole antanut sille mitään kunnollista selitystä, muuta kuin että ”asiaa tutkitaan”. Veikkaan, että lista julkaistaan ”joskus” ja Travis Scottin Astroworldille merkitään historiankirjoihin kolme ykkösviikkoa, joista tämä siis kolmas.

En muista ainakaan 2000-luvulla tapahtuneen mitään vastaavanlaajuista Billboardin ja Nielsenin laskennoissa. Muutama vuosi sitten Lana Del Reyn High by the Beach -singlen uutisoitiin myyneen lähes 250 000 kpl ja yltävän Hot 100 -listan top teniin, mutta lopulta sen sijoitukseksi saatiin 51:s. Se virhe korjattiin hyvin nopeasti.

torstai 30. elokuuta 2018

Kesähittiobsessiosta

Listat ovat siinä mielessä kiitollinen kiinnostuksen kohde, että niitä on helppo tarkastella neutraalisti. Neutraalin tarkasteluun kyetään usein mediassa ympäri maailmaa, mutta Suomessa Spotify on käytännössä varastanut kaiken listakeskustelun. Viimeksi keskiviikkona HS Metro uhrasi Spotifyn käsittämättömälle ”kesän suosituimmat” -tiedotteelle lähes koko lehden paraatipaikan lainaten ainoastaan yrityksen edustajaa, joka ei edes tiennyt Lukas Leonin olevan suomalainen.

No, ei siitä sen enempää. Siitä tuli kuitenkin mieleen, että minua on todella kauan hämmästyttänyt ”kesän suosikit” -diskurssin lisääntyminen esimerkiksi Billboardilla. Heillä on ollut jo pitkään todella kummallinen Song of the Summer -laskenta, jossa määritetään siis kesän suurin hitti ikään kuin keinotekoisella muutaman kuukauden jaksolla olisi kauheasti tekemistä minkään kanssa – nykyään hittien perusteella ei pysty juuri sanomaan, mikä vuodenaika on kyseessä.

Tuossa HS Metron jutussakin mainittu Maroon 5:n ja Cardi B:n Girls Like You olisi aivan varmasti yhtä iso hitti globaalisti, vaikka se olisi julkaistu keskellä helmikuuta. Jaa miksi? No siksi, että suurimmassa osassa maailmaa (asukasmäärässä mitaten) on asia, jonka me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat miellämme kesäksi oikeastaan yhdeksän kuukautta vuodesta. Lisäksi ihan mutu-tuntumalla sanoisin, että loma-aikaan hittimusiikkia kuunnellaan VÄHEMMÄN kuin normaalisti matkojen, tapahtumien ja ulkoilun vuoksi.

Päätin huvikseni listata Song of the Summer -listan ykkösten ilmestymisajankohdat viimeisten kymmenen vuoden ajalta:

2008: Katy Perry – I Kissed a Girl – 28. huhtikuuta
2009: The Black Eyed Peas – I Gotta Feeling – 23. kesäkuuta
2010: Katy Perry feat. Snoop Dogg – California Gurls – 7. toukokuuta
2011: LMFAO feat. Lauren Bennett & Goonrock – Party Rock Anthem – 25. tammikuuta
2012: Carly Rae Jepsen – Call Me Maybe – 20. syyskuuta 2011, nousi listalle maaliskuussa 2012
2013: Robin Thicke feat. Pharrell & T.I. – Blurred Lines – 20. maaliskuuta
2014: Iggy Azalea feat. Charli XCX – Fancy – 17. helmikuuta
2015: OMI – Cheerleader – 19. toukokuuta
2016: Drake feat. Wizkid & Kyla – One Dance – 5. huhtikuuta
2017: Luis Fonsi & Daddy Yankee feat. Justin Bieber – Despacito – 12. tammikuuta, remix 17. huhtikuuta

Näistä todella monet, kuten Blurred Lines, ovat myös vuoden suurimpia hittejä, jotka ovat nousseet suosioon keväällä ja jatkaneet kesään eivätkä myöhemmin julkaistut biisit ovat ehtineet niitä Billboardin deadlineen mennessä syrjäyttämään. Puhtaiksi kesähiteiksi mieltäisin käytännössä vain kolme ensimmäistä ja Cheerleaderin.

Mutta mielestäni kesähitti ei muutenkaan ole yksiselitteisesti sama asia kuin kesän suosituin kappale, vaan kesähitin statukseen liittyy nimenomaan kesän juhlistaminen. Esimerkiksi Girls Like Youta on vaikea pitää kesähittinä, koska sillä ei ole lopulta mitään tekemistä kesän käsitteen kanssa. En tiedä ymmärrättekö, mitä tarkoitan, mutta ei se mitään.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Flopin ääni


Music Week uutisoi aamulla, että Britannian The Voice -kiertue on peruttu huonon lipunmyynnin takia. Se on yhtäältä yllätys, toisaalta ei: katsojaluvut ovat jääneet odotetusta ja kilpailijoiden sinkut jämähtäneet telineisiin listoilla.

Silti The Voicessakin on ollut voimaa. John Legendin Ordinary People nousi kilpailijan tulkinnan myötä singlelistan neloseksi, tuomari Danny O’Donaghuen The Script -bändi kiikutti ikivanhan albuminsa top 20:iin ja kukin vuorollaan mukana vieraillut tähtiesiintyjä on saanut jonkinlaista vauhtia myyntiin.

Sen vuoksi onkin jännittävää, että kilpailijoiden itsensä tuotokset ja persoonat eivät ole kiinnostaneet. Suomessa ja USA:ssa on ollut havaittavissa sama ilmiö. Maroon 5 ja Christina Aguilera ovat saaneet uutta virtaa uraansa jenkki-Voicen avulla ja meillä Elastisen julkkisstatus on kasvanut vähintään toiseen potenssiin.

Ovatko ihmiset viimein kyllästymässä väkisin TV:ssä etsittyihin uusiin taviskykyihin ja pikemminkin kiinnostuvat jo aiemmin lahjansa todistaneista tai perinteiseen tapaan levy-yhtiön lanseeraamista tulokkaista?

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Kykykisojen kautta kaupaksi

Tämän viikon brittilistalla huomio kiinnittyy kolmeen kappaleeseen top 40:n alapuolella. Sieltä löytyvät The Callingin Wherever You Will Go (44), Vanessa Carltonin A Thousand Miles (55) sekä Evanescencen Bring Me to Life (62).

Vaikka nämä nimenomaiset kappaleet on valittu ladattavaksi erityisistä syistä (halpa hinta, tv-promo jne) niin yleisellä tasolla on kiinnostavaa tarkastella mistä biiseistä lopulta tulee ns. ikivihreitä ja miksi juuri niistä.

Nykyisin eräs hyvä indikaattori on kykykisasuosio: jos biisi valitaan esitettäväksi sen voi olettaa olevan laajemminkin muistettava kappale, sillä harva uskaltaa valita laulettavakseen kappaletta, jota yleisö ei tunne.

Nämä uudet klassikot eivät välttämättä olleet ensimmäisellä kierroksella mitään isoja listahittejä. Esimerkiksi A Thousand Miles ylsi brittilistan kuudenneksi vuonna 2002. Se lienee kuitenkin biisi, joka sykähdytti aikoinaan monia – ainakin enemmän kuin moni muu samaan aikaan listoilla kovemmin jyllännyt hitti.

Digilatausaikana on yleistä, että jotkut kappaleet saavat em. syystä uuden elämän listoilla. Suomessa tunnetuin kykykisan avulla uudelleen hitiksi noussut kappale lienee Leonard Cohenin Hallelujah. Katri Ylander auttoi aikoinaan Stellan uraa merkittävästi laulettuaan Pisteen Idolsissa. Brittilistalla on nähty muutamia hämmästyttävänkin kestäviä elpymisiä: Journeyn Don't Stop Believin', Adelen Make You Feel My Love ja Tracy Chapmanin Fast Car nyt etunenässä. Kaikki nämä paitsi saavuttivat korkeamman sijoituksen nyt kuin ollessaan hittejä ensimmäistä kertaa, niin myös viipyivät useamman viikon top 10:ssä.

Henkilökohtaisesti odotan kuumeisesti sitä päivää, jolloin Led Zeppelinin Stairway to Heavenistä tulee oikea top 10 -brittihitti. Se ylsi 37:nneksi Mothership-kokoelman ilmestyttyä syksyllä 2007. Vai olisiko se sittenkin LIIAN tunnettu saadakseen tuekseen toisen aallon?

tiistai 17. toukokuuta 2011

Sinkkuasiaa

Olen joskus aiemminkin sivunnut single-sanan käyttöä tämän päivän musiikkibisneksessä ja listoilla. Hot 100 ei ole koskaan ollut puhdas singlelista, mutta nykyisin brittilistan kappaleetkaan eivät aina ole singlejä sanan perinteisessä merkityksessä.

Perinteinen merkityshän on ollut erillinen julkaisu ja mahdollisesti siihen liittyvä video sekä aktiivinen markkinointi eri medioiden kautta. Tänä päivänä oikeastaan vain radiosoitto erottaa varsinaisesti singlen muista kappaleista. Enää ei albumia edeltävää digijulkaisuakaan voida pitää singlen varmana merkkinä. Esimerkiksi Glee Castilta tulee lähes viikottain digikauppoihin tukku irrallisia kappaleita, joista yksikään ei ole oikea single.

Digimyyntiaikana myötä myös yleisöllä alkaa olla entistä enemmän valtaa. Britannian listapiireissä on viime aikoina kohistu on air/on sale -tekniikasta eli siitä, että yhä useampi kappale julkaistaan myyntiin samaan aikaan kuin radiosoittoon. Singlelistalla se tarkoittaa sitä, että kappaleet aloittavat täysin ensireaktion voimalla – Lady Gagan The Edge of Glory debytoi juuri kuudentena ilman minkäänlaista radiotukea. Esittäjän taustalla piilevä hype on merkittävä tekijä: Jessie J:n Price Tag ponkaisi lähes vastaavista asemista suoraan kärkeen. Levy-yhtiöt ja radioasemat seuraavat yleisön välitöntä reaktiota silmä kovana.

Vaikka The Edge of Glory on top 10 -menestys, voidaan siis kiistellä, onko se Gaga-single sanan varsinaisessa merkityksessä. Lady Gaga on muutenkin hyvä esimerkki uudesta kyllästystekniikasta, sillä tätä kirjoitettaessa Hair, eli vielä yksi ennakkomaistiainen Born This Wayltä, on juuri ilmaantunut digikauppoihin. Siispä jos jokin biisi on pakko erottaa viralliseksi singleksi artistin muista kappaleista, radiosoitto on ehkä paras keino. Kaupallisten asemien soittoon ei juuri ole asiaa ilman selkeää singleasemointia. Soittolistojen aikana artistin kappaleiden määrä voimasoitossa on luonnollisesti rajoitettu.

Jokin albumiraita saatetaan bongata singleksi puolivahingossa samalla kun albumi ilmestyy digimyyntiin. Brit Awardseissa hurmanneesta Adelen Someone Like Yousta ei vieläkään löydy virallista videota ja kappaleen radiosoitto oli lähes nollassa, kun se oli matkalla brittilistan kärkeen. Se ylittänee miljoonan kappaleen myynnin lähiviikkoina. USA:n markkinat vaatinevat ainakin videon, heille Brit Awards -esiintyminen ei merkitse yhtään mitään.

Yleisesti tarkastellen video on selvästi radiosoittoa kehnompi singleindikaattori. Esimerkiksi Massive Attackin viimeisimmältä albumilta julkaistiin monta videota ja PJ Harveyn Let England Shaken kaikki kappaleet puettiin audiovisuaaliseen asuun. Albumilta on kuitenkin lohkaistu kaksi oikeaa singleä: The Words That Maketh Murder sekä The Glorious Land.

Poptähtien suhtautuminen fyysisiin julkaisuihin vaihtelee: esimerkiksi Bruno Marsin Grenade ei ilmestynyt fyysisenä singlenä Britanniassa lainkaan, mutta The Lazy Song saattaa löytyä sikäläisen levykaupan hyllystä.

Kaikesta huolimatta aion yhä käyttää single-sanaa brittilistojen yhteydessä, mutta Hot 100 -listan kohdalla tukeudun enemmän 'hittiin'. Myös mukautuvat 'merkintä' ja 'noteeraus' puolustavat paikkansa. Kaikki listoille yltävät kappaleet kun eivät siis ole hittejä tai sinkkuja.

tiistai 17. elokuuta 2010

Vakava musiikki ei myy

MSN:n viihdeuutisten materiaalin käyttäminen blogiaiheena ei ole oikeastaan edes hauskaa. Mutta jostain syystä tartuin näppikseen.

Hiljan meitä on hemmoteltu muun muassa kertomalla, että pop myy edelleen parhaiten. Toiseksi myyvin musiikkityyli viime vuonna oli rock ja kolmanneksi eniten ostettiin r&b:tä. Sitten joku voisi kertoa minulle mihin noista sujahtaa esimerkiksi Jason Derülo. Tai The Killers.

Uutinenhan katoaa puurojen ja vellien puuhamaahan viimeistään kuudennessa virkkeessä, mutta antoi tosiaan ajattelemisen aihetta. Jos pystytään prosentin kymmenesosan tarkkuudella kertomaan mikä musiikkityyli on suosituinta, niin pystytäänkö esimerkiksi kertomaan mitä genreä edustaa tämän viikon brittiykkönen Club Can't Handle Me?

Yleensä ottaen genretilastoinnissa ei ole mitään järkeä. On eri asia asettaa yhtyeitä ja artisteja tiettyyn lokeroon oman musiikkimaun suhteen kuin alkaa tilastoida eri tyylien myynti- ja prosenttiosuuksia.

Kaikkein hupaisinta MSN:n uutisessa on kuitenkin se, miten alkuperäisestä, melko asiallisesta ja tavallaan ansiokkaasta materiaalista saatiin edes väännettyä moinen tekele.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Kesähittiä metsästän

Mittari näyttää hellettä rannikkoa myöten, mikä olisi ihan mukavaa, jos viitsisi nukkua yönsä ulkosalla.

Musiikki kuuluu kesään, toki muihinkin vuodenaikoihin, mutta mediassa ei tunneta käsitteitä kevät- tai syyshitti. Vain kesähiteillä on merkitystä, kunnes joulukuussa voidaan taas miettiä, että "onko se kaikkien aikojen joululaulu Sydämeeni joulun teen, Joulumaa vai White Christmas, mitä olette mieltä".

Siispä eri julkaisut ja kanavat äänestyttävät lukijoilla ja kuuntelijoilla parasta kesähittiä. Oli se Kesäkatu tai Rusketusraidat tai Coco Jamboo, sama se. The Voicen Kesähitti 2010 -äänestyksen voitti Kymppilinjan ja Mariskan Minä. Radio Helsingin vastaava on edennyt finaalivaiheeseen.

Billboard on rankannut Yhdysvaltojen kesähittejä vuodesta 1985 viime vuoteen käteviksi, mutta luonnollisesti suppeiksi Top 10 -listoiksi. Joukossa on sekä klassikoita että melkoisia katastrofeja. Viime vuosinakin on saatu kuunnella melko laadukkaita jenkkihittejä: I Kissed a Girl, Viva la Vida, Umbrella, Crazy ja You Belong with Me muiden muassa.

Helsingin Sanomien paperilehdessä oli juttua siitä, kuinka kesähitti on näinä pirstaloituneen musiikin kuluttamisen aikoina hyvin henkilökohtainen juttu, eikä koko kansan kesähittiä enää ole olemassa. Väitteessä on vinha perä. Toisaalta, Missä se Väinö on? soi aikanaan kaikkialla, mutta on vaikea sanoa tekivätkö siitä kesähitin tuhannet soittokerrat vai yksinkertaisesti biisin hyvyys? Tässä tarkoitan hyvyydellä koko kansaan purevaa katalaa tarttuvuutta.

Pirstaloituminen johtuu mielestäni myös noista lukuisista äänestyksistä. Jokaisella nettisivulla, radioasemalla ja lehdellä on oma äänestyksensä ja jokaisen äänestyksen voittajaksi halutaan eri biisi. Mielikuva pirstaloitumisesta syntyy, kun lukee äänestyksen x voittajan olevan biisi y, jota ei itse ole kuullut Spotify-maratoninsa lomassa.

Hyvän kesähitin ominaisuuksiinhan kuuluu kollektiivisuus; kaikilla on biisistä mielipide. Valvomon Mikä kesä? on kenties parhaita kesähittejä ihan vain sen vuoksi, että sitä rakastettiin ja vihattiin tunteella. Omat henkilökohtaiset kesähititkin ovat toki kivoja. Musiikki muuttuu elämykseksi kokemusten kautta.

Oma kesähittini on ilman nallekarkkilahjuksiakin Katy Perryn ja Snoop Doggin California Gurls. Tylsä valinta, mutta ei voi mitään. Hyvänä kakkosena tulee Pariisin Kevään Tämän kylän poikii. Jos helle ei ole vienyt kaikkia mehuja, niin kertokaapa omia suosikkejanne, jotta saadaan tälle kesälle kenties yksi puolivirallinen hitti lisää.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Monenlaisen rockmusiikin osasto

MSN Viihteen uutinen Spin-lehden valitsemasta 125 parhaasta rockalbumista on suorastaan nerokkaan riemukas. Päätin, etten edes harkitse syvempää tutustumista uutiseen, enkä ainakaan käy sen lähteillä eli Spin-lehden verkkosivuilla. Maailma on parempi paikka, tai ainakin hauskempi, jos tukeutuu pelkästään tähän yhteen nimenomaiseen kirjoitukseen.

Uutinen kertoo meille muun muassa, että Spin täyttää tänä vuonna 25 vuotta, ja paras tuon neljännesvuosisadan aikana julkaistu rockalbumi on U2:n Achtung Baby. Hurraa, hyvä Bono! Top 5 -osaston täydentävät alenevassa järjestyksessä Sign O’ the Times, The Queen Is Dead, Nevermind ja OK Computer.

Jotta teksti ei jäisi liian lyhyeksi, toimittaja on päättänyt luetella myös seuraavat viisi. Ne ovat It Takes a Nation…, Appetite for Destruction, Rid of Me, Slanted and Enchanted ja The Downward Spiral. Aplodit myös niille!

Varsinainen kliimaksi löytyy viimeisestä virkkeestä. Top 10 -osiosta ”voidaan todeta, että se sisältää monenlaista rockmusiikkia, ja onpa mukana yksi naisartistikin”. Ihailtavaa.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Hillitön hiekkamyrsky

Hämmästyin suunnattomasti, kun huomasin Daruden Sandstormin Yhdysvalloissa kultasingleen oikeuttavat puoli miljoonaa latausta ylittäneen tiistaina jopa Ylen pääuutiskynnyksen. Sinänsä Yle sentään suoriutui uutisoinnissa ummikoiksi ihan mukavasti, jos huomioi todennäköisen lähteen eli Warnerin tiedotteen. Hämmästyin kahdesta syystä: Listoja seuraaville tapahtuneessa ei ole mitään poikkeuksellista, ja luulin Daruden olevan has-been jopa suomalaismedian silmissä.

En mitenkään vähättele Sandstormin menestystä, päinvastoin. Yhä tuoreelta kuulostava biisihän nousi vuonna 2001 Billboardin Hot 100 -listan sijalle 83, ja on maailmanlaajuisesti 2000-luvun suurin instrumentaalihitti ja tunnetuimpia tanssihittejä ylipäätään. Silti tapahtuman voisi asettaa kontekstiin ennen kuin esiin kaivetaan iTunesin tanssilistat. Ladatuin ennen digivallankumousta julkaistu kappale on Journeyn Don’t Stop Believin’, jota on ladattu yli kolme miljoonaa kertaa eli kuusinkertaisesti Sandstormiin verrattuna. Lisäksi nykyisin monet uudet singlet keräävät jo viikossa lähes 200 000 ostokertaa. RIAA:n kultaraja onkin lähinnä vitsi. – Lähes jokainen myyntilistan Top 20:iin nouseva uusi single saavuttaa tuon puoli miljoonaa latausta jossain vaiheessa.

Millä muulla kuin popmusiikin ja -listojen saralla moisella uutisella päästäisiin päälähetyksen aiheeksi?

torstai 11. maaliskuuta 2010

Puolimatkan krouvissa

BBC:n Radio 1 lähetti eilen ensimmäisen väliaikatietoja paljastavan The Official Charts Companyn (OCC) auktorisoiman listaohjelmansa. Music Week on jo pitkään jakanut tilannekatsauksia alan väelle pitkin viikkoa, mutta nyt on siis menty virallisuudessa ja julkisuudessa astetta pidemmälle. Timo Pennanen esitti jo blogissaan olennaisen kysymyksen: Onko keskiviikon ykkönen oikea listaykkönen?

Sanoisin, että ei ole. iTunes ja muut digikaupat ovat jo hetken pitäneet yllä omia listojaan ja päivittäneet niitä luultavasti päivän tai parin syklillä. Lisäksi informaatiotulva on kasvanut kasvamistaan viime vuosina. Viikottaisuus on kuitenkin listamaailmassa ja musiikkibisneksessä syvällä. Minullekaan lista ei ole lista eikä mikään, jos sen rytmi ei ole viikottainen. Tai ainakaan se ei saa olla tiiviimpi.

Keskiviikon lista jää joko väliaikapisteeksi tai on enne koko listakulttuurin mullistuksesta. Suurin mutta tiellä jälkimmäiseen on myyntilukujen raportointi. Ei ole lainkaan yhtä hohdokasta olla keskiviikon ykkönen 30 000 myydyllä levyllä kuin sunnuntaina koko viikon jälkeen 70 000:llä. Hyvä puoli uudistuksessa on ehkä se, että väliaikatietojen julkistaminen saattaa yllyttää faneja ostoksille, jos kilpailutilanne kärjessä on tiukka.

Onneksi britit pitävät huolta tärkeästä instituutiostaan, joten ehkä he osaavat toimia sen kannalta parhaalla tavalla. Uutisoinnin perusteella OCC vaikuttaa luotaavan lähinnä tulevaisuuteen, eli hekin kohtelevat keskiviikon listaa väliaikapisteenä.

Siksi muotoilen, että Britannian albumilistan sunnuntainen kärkikamppailu käydään Gorillazin ja Boyzonen välillä. Singlekärjessä jatkanee Tinie Tempahin Pass out.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Tunteita herättävää uutisointia

Tästä journalistisesta mestariteoksesta voisi sanoa vaikka mitä, mutta on parempi jättää sanomatta. Melkein itken.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Huonoa bisnestä?

Sekä printtimedia että internet ovat olleet viime päivinä niin tulvillaan musiikin nettijakelua käsittelevää aineistoa, ettei oikein edes tiedä, mistä päästä aloittaisi. Music Allyn Music Weekissä julkaistu artikkeli lienee hyvä lähtökohta. Siinä pohdittiin Midemin konferenssissa esiin nousseita kysymyksiä. Miten tehdä ilmaisista palveluista kannattavia ja säilyttää ne houkuttelevina kuluttajien näkökulmasta? Vähentävätkö mainosrahoitteiset, ilmaiset palvelut musiikin laillista ostamista vai ehkäisevätkö ne piratismia?

Mainosrahoitteiseen ilmaiseksi jakamiseen ei usko edes maailman johtava mainostoimistopomo, Havas Worldwiden David Jones, jonka mielestä ”Jos siedät mainoksiamme, annamme musiikkia ilmaiseksi” -malli on pidemmällä tähtäimellä jopa absurdi idea. Ja luonnollisesti levy-yhtiöt ja artistit ovat menettämässä toivonsa mainosrahoitteisten palvelujen suhteen, sillä niistä ei irtoa tarpeeksi euroja heidän taskuihinsa.

Kuluttajat toki rakastavat musiikkia, mutta heidän pitää saada vastinetta rahoilleen – toisin sanoen nettimusiikin pitää tuntua ilmaiselta tai ainakin todella halvalta. Tällä hetkellä liikutaan harmaalla alueella, mistä ei hyödy juuri kukaan musiikista elantonsa saava. Todennäköistä on, että kuluttajan täytyy alkaa maksaa edes jonkin verran viimeistään sitten, kun levy-yhtiöt ja artistit kyllästyvät olemattomiin tuloihin. Esimerkiksi Spotifylla on artikkelin mukaan miljoonia käyttäjiä, mutta vain noin 250 000 Premium-paketin hankkinutta koko Euroopassa.

Kotimaassa ainakin Helsingin Sanomat ja Aamulehti ovat tänään sivunneet aihetta printtilehdissään, toki konkreettisemmasta näkökulmasta. Aamulehti kysyi Mustat enkelit -nimiseltä yhtyeeltä miksi he antavat levynsä ladattavaksi ilmaiseksi. ”Eihän siinä ole mitään järkeä (...) Suomessa ei kerta kaikkiaan ole levynostamiskulttuuria”, bändin solisti Jussi Aaltonen sanoo. ”Haluaisin, että levyjen hinnat putoaisivat. Isojen latausfirmojen korvaukset artistille ovat vitsi. Mitä muuta voi sanoa, jos 20 000 latauksesta bändi saa 15 euroa?”

En tiedä, ovatko Aaltosen lukemat oikeita tai edes sinne päin, mutta paradoksi on melkoinen: fyysiset levyt ovat kuluttajille ilmaisen nettijakelun aikakaudella liian kalliita, ja lailliset lataukset artistin kannalta liian halpoja. Mokoma kertoo Helsingin Sanomissa, että artisti saa Spotifysta 0,02 senttiä kuuntelua kohden. Suosittu artisti voi kerätä Suomessa näppituntumalta ehkä miljoona kuuntelua vuodessa. Täten tienesti olisi huimat 200 euroa vuodessa. Melko vähän esimerkiksi viisihenkiselle yhtyeelle. ”Kauanko musiikin tekijät haluavat olla mukana palvelussa, joka rikastuttaa korkeintaan sen omistajia?”, Mokoman Marko Annala kysyy.

Elämme kiinnostavia aikoja.

torstai 21. tammikuuta 2010

Apua, piraatit iskevät!

Helsingin Sanomat uutisoi ÄKT:n tietojen pohjalta sekä internetissä että paperilehdessä äänitemyynnin romahtaneen yli 16 prosenttia piratismin vuoksi. Uutisessa muun muassa kauhisteltiin cd-levyjen myynnin laskua. Erityisen epäolennaista oli keskittyminen cd-singlen lukemiin (66 000 kpl verrattuna edellisvuoden 105 000 kpl:seen). Cd-single on oikeastaan naurettava formaatti, jos tarkastellaan hittikappaleiden kauppaa yleisellä tasolla. Se on relevantti enää EP:iden sekä kampanjajulkaisujen formaattina. Vertailun vuoksi esimerkiksi Nokian Comes with Music -palvelu on ollut käytössä muutaman kuukauden ja sillä on joidenkin tietojen mukaan yli 80 000 käyttäjää. Jos jokainen on ladannut laillisesti yhdenkin kappaleen, lukema ylittää cd-sinkkujen vuosittaisen menekin reilusti.

Korostamalla cd-formaatin kaupan romahtamista, ja syyttämällä siitä piratismia, ÄKT kaivaa hautaa itselleen ja uskottavuudelleen. Levyjä ostetaan netin kautta sekä levyinä että tiedostoina eikä musiikin ostaminen ole vähentynyt lainkaan. ÄKT:n ongelma on se, että nämä luvut eivät aina näy levymyynnissä. (Meidän listaintoilijoiden ongelma on se, etteivät ne aina rekisteröidy Suomen listoille.)

Oma suhtautumiseni Spotifyn kaltaisiin palveluihin sen sijaan on ristiriitainen. Ilmaisuutta korostava internet ei ole mikään sateentekijä musiikkibisneksen kannalta – tai jos on, niin todella harvalle taholle. Esimerkiksi artistien saamat Spotify-tulot ovat minimaalisen pieniä. Halvalla tai ilmaiseksi saatuja asioita ei arvosta pidemmällä tähtäimellä. Niistä tulee silkkaa bulkkikamaa. Asioista, joita arvostaa, on valmis maksamaan – vaikka sitten sen levyn hinnan. Moni "piraatti" ostaa levyn, josta oikeasti pitää. Vertaukseksi voisi esittää vaikka vuorelle kiipeämisen. Onhan palkitsevampaa katsoa huipulta maisemia, kun on joutunut tekemään sen eteen jotain eikä vain saanut hissikyytiä ylös. Mielestäni musiikkielämys on henkilökohtaisempikin, jos sen on itse löytänyt ja siihen investoinut. Eihän maailma pyöri, jos mikään ei saa maksaa mitään.

On toki kuluttajan oma valinta suosia suomalaista yrittäjyyttä ja ostaa levyjä ÄKT:n hyväksymiä reittejä. Siitähän levykaupassa asioimisessa (netissä tai liikkeessä) on kysymys. Levykaupoissa käyminenkin on itsessään elämys. Terveisiä Fatty Soundsiin. – Ja ÄKT:lle sellaisia terveisiä: ei valheesta tule totta, vaikka sitä toistetaan kuinka.

Aiheesta käydään keskustelua muun muassa Hesarin nettisivuilla. Kannattaa lukea erityisesti kommentti Piraatit, voisitteko siirtyä muualle, please.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Videotähti ei olekaan kuollut

Robbie Williams julistaa tuoreen albuminsa nimessä Reality Killed the Video Star. Se pätee kuitenkin vain MTV:hen, sillä verkossa musiikkivideot voivat hyvinkin paksusti. Esimerkiksi Lady Gagan Bad Romance -hitin virallinen video on katsottu YouTubesta yli 74,7 miljoonaa kertaa. Moisiin määriin voidaan yltää toki televisionkin avulla, mutta olennainen ero on siinä, että internetin sivustoille hakeudutaan varta vasten katsomaan video, television avulla tavoitettavat katselijat ovat passiivisempia.

YouTuben viime vuoden katsotuimmat musiikkivideot olivat joulukuun puolivälissä palvelun blogin mukaan Pitbullin I Know You Want Me (Calle Ocho) yli 82 miljoonalla sekä Miley Cyruksen The Climb yli 64 miljoonalla rekisteröidyllä katselukerralla. Bad Romance on siis ehtinyt jo ainakin jälkimmäisen ohi. Lista on niin USA-painotteinen, että hieman pistää epäilyttämään onko siihen laskettu koko maailmaa mukaan, vaikka globaaliksi sitä väittävätkin. Toistaiseksi suurin YouTube-ilmiö Susan Boyle keräsi viime vuonna Talent-esityksellään yli 120 miljoonaa katselua. Ei hassumpaa myynninedistämistä, ja tuloksenhan me kaikki tiedämme.

Eri juttu onkin sitten se, mistä musiikintekijät ja levy-yhtiöt saavat tuloja verkkopalvelujen ollessa halpoja tai kokonaan ilmaisia. Näkyväthän tulokset toki hieman äänitemyynnissä, mutta tänä päivänä videon täytyy olla oikeasti pysäyttävä erottuakseen kunnolla massasta. Bad Romance onnistuu siinäkin varsin hyvin. Popjusticen lukijat äänestivät sen vuoden 2009 parhaaksi videoksi äänivyöryllä, joka ylitti koko muun Top 10:n yhteenlasketun äänimäärän.


perjantai 1. tammikuuta 2010

Bisnes katsoo kristallipalloon

Music Week tiedusteli vuosikatsauksensa yhteyteen Britannian musiikkibisneksen vaikuttajilta mielipiteitä vuoden parhaista ja ikävimmistä hetkistä sekä näkemyksiä tulevan vuoden uhista ja mahdollisuuksista musiikkibisneksen näkokulmasta. Kokonaisuus on perin kiinnostava – paikoin vastaukset ovat hyvin hupaisiakin.

Esimerkiksi Warner Bros UK:n varajohtaja Jeremy Marsh ei häpeillyt nostaa firmansa häntää yhdenkään vastauksen kohdalla. Hänen mielestään suurin uhka vuonna 2010 on se, että asiat tehdään kuten ennenkin. Suurin mahdollisuus taas asioiden tekeminen toisin kuin ennen. Kaunista puhetta, mutta hyvin sisällöntä. Hieman samansuuntainen oli Universalin David Josephin lausunto: suurin uhka on se, ettei tueta uusia laillisia palveluja, suurin mahdollisuus taas niiden tukeminen.

Sen sijaan Epicin toimitusjohtaja Nick Raphael heitti kiinnostavan uhan alkaneelle vuodelle: keskinkertaisuuden, musiikkibisneksen jokapäiväisen peikon. Katsotaan, miten Epic aikoo taistella keskinkertaisuutta vastaan. Epicillä – ja Sonyllä kokonaisuudessaan – oli hyvä vuosi 2009, kiitos erään Michael Jacksonin. Raphael nimeääkin halun löytää sekä uutta että vanhaa musiikkia suurimmaksi mahdollisuudeksi. Vanhaa voi löytää vaikka Rage Against the Machinen (hekin Epicillä) jouluykköseksi junailleen Facebook-kampanjan kaltaisilla tempauksilla.

Suurten yhtiöiden pomojen lausunnot olivat tietenkin pitkälti jargonia, joten säväyttävimmät kommentit laukaistiin vaihtoehtopuolelta. XL Recordingsin toimitusjohtaja Ben Beardsworth nosti vuoden 2009 ikävimmäksi tapahtumaksi Queenin pestin X Factorin finaalin taustabändinä. Onhan se noloa...Tai ei. Riippuu, mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Hauskaa, miten esikuvat voidaan helposti ampua alas virheliikkeen sattuessa. Tosin Queenin 2000-luvulle on musiikillisesti sattunut lähes pelkästään virheliikkeitä.

Indie-lafka Moshi Moshi nousi listojen kärkeen Florence & The Machinen myötä, joten perustaja Stephen Bassinkin mielipide kelpasi Music Weekille. Hänen mukaansa vuonna 2010 on tärkeää tavoittaa ennen kaikkea nuori sukupolvi. Eli ne, jotka ovat tottuneet saamaan musiikkinsa ilmaiseksi. Haaste on valtava, mutta se täytyy ottaa vastaan.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Made in Finland, Big in England

Suomalainen popmusiikin vienti täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta. Aiheesta lähetettiin joulun alla Yle Teemalla ohjelma, jonka voi katsoa Yle Areenasta (vai Areenassa?) vielä muutaman viikon ajan.

Ohjelmassa esitettiin suomalaismedia surutta konemusiikin väheksyjänä. Listojen kannalta kiinnostavin pätkä on Jaakko Salovaaran pohdinta siitä, kuinka Daruden Feel the Beat -singlen (brittilistan vitonen) menestys ei tuntunut Sandstormin huikean sukseen jälkeen miltään. Mediakaan ei ollut Feel the Beatistä kovin kiinnostunut, sillä sen tilalle oli tullut Bomfunk MC's:n Freestyler. Darude ja Bomfunk MC's olivat melkein yhtä aikaa kymppikärjessäkin. Freestyler nousi kakkoseksi kesällä 2000, Sandstorm oli samaan aikaan sijalla 11. Joulukuun alussa Bomfunkien toisen singlen Up Rocking Beats debytoidessa 11:ntenä Feel the Beat oli toisella listaviikollaan sijalla kymmenen. Tupla onnistui viimein toukokuussa 2004, kun The Rasmuksen In the Shadows ja HIMin Neil Diamond -cover Solitary Man olivat samalla viikolla sijoilla kuusi ja yhdeksän.

Sekä Sandstorm että Freestyler olivat isoja brittihittejä, vaikka kumpikaan ei yltänyt maan vuosilistan kymppikärkeen. Alla on lista* suomalaisperäisistä Britannian singlelistalle nousseista kappaleista. Esimerkiksi Hanoi Rocks sai top 100 -listalle kaikkiaan neljä singleä, mutta virallinen singlelista on Top 75, joten käytän tässä sitä. En ole pitänyt erityistä kirjaa suomalaisista listahiteistä, joten jokin yksittäinen single saattaa puuttua. Mainittakoon, että Zyntherius on Jori Hulkkosen alias, ja Jukka Kuoppamäen tytär Inka lauloi Sash!:n singlellä With My Own Eyes, joka ylsi sijalle 10 – niin, tuona hulluna vuonna 2000.

Hanoi Rocks – Up Around the Bend (61, 1984)
Iron Maiden – Fear of the Dark (8, 1993) [live, Helsingin keikalta]
Stabbs – Joy & Happiness (65, 1994)
Darude – Sandstorm (3, 2000)
Bomfunk MC's – Freestyler (2, 2000)
Sash! – With My Own Eyes (10, 2000) [vokaalit Inka]
Darude – Feel the Beat (5, 2000)
Bomfunk MC's – Up Rocking Beats (11, 2000)
Pepe Deluxe – Before You Leave (20, 2001)
Slusnik Luna – Sun (40, 2001)
Darude – Out of Control (Back for More) [13, 2001]
Dirt Devils – The Drill (15, 2002)
Oceanlab featuring Justine Suissa – Clear Blue Water (48, 2002)
Tiga and Zyntherius – Sunglasses at Night (25, 2002)
HIM – Buried Alive by Love (30, 2003)
HIM – The Sacrament (23, 2003)
Dallas Superstars – Helium (64, 2003)
Dirt Devils – Music Is Life (53, 2003)
HIM – The Funeral of Hearts (15, 2004)
The Rasmus – In the Shadows (3, 2004)
Oceanlab – Satellite (19, 2004)
HIM – Solitary Man (9, 2004)
The Rasmus – Guilty (15, 2004)
Nightwish – Wish I Had an Angel (60, 2004)
The Rasmus – First Day of My Life (50, 2004)
HIM – Wings of a Butterfly (10, 2005)
The Rasmus – No Fear (43, 2005)
HIM – Killing Loneliness (26, 2006)
Lordi – Hard Rock Hallelujah (25, 2006)
HIM – The Kiss of Dawn (59, 2007)
Axwell – I Found U (6, 2007) [vokaalit Max'C]
Ercola featuring Daniella – Every Word (47, 2009)

Menestynein albumi Britannian albumilistalla on The Rasmuksen Dead Letters, joka nousi In the Shadowsin vanavedessä sijalle kymmenen ja myi kultaa. Bomfunkien In Stereo kävi 33:ntena. Sen sijaan esimerkiksi Daruden Before the Storm ei noussut albumilistalle lainkaan. Menestynein suomalainen albumiartisti on HIM, jolla on kolme top 40 -albumia.

Ketkä lienevätkään ensi vuosikymmenen suomalaismenestyjiä?

* muokattu 31.12.2009

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Kymmenen vuotta eikä suotta

Minulta on kysytty miksi blogini aiheena ovat Yhdysvaltojen ja Britannian listat eivätkä Suomen. Vastaus on helppo, mutta moninainen. Ne ovat äärimmäisen kiehtovia, niistä on tarjolla paljon informaatiota ja moni lempiartisteistani tulee noista maista. Kovin vähäpätöinen seikka ei ole sekään, että Timo Pennasen Listablogi on suurin piirtein parasta, mitä Suomen listaympyröistä voi kirjoittaa.

Suomen musiikkimediasta leviää myös kuva, että britti- ja jenkkilistojen valitseminen suomalaisten asemesta on itsestään selvää. Suomen listoista on mediassa liikkeellä paljon virheellistä informaatiota ja niitä käsitellään jatkuvasti väärin tai vähätellään. Tuorein esimerkki on Aamulehden viimeisimmän Valo-liitteen vuosikymmenkatsauksesta. Siihen saatiin Billboardin vuosikymmenen artisteja käsittelevät faktat aika hyvin kohdilleen, mutta mentiin pieleen heti, kun tarina kääntyi Suomen listoihin. Jutussa sanottiin, että ”nettimusiikki on huomioitu vuodesta 2007 lähtien”. Siis albumilistalla.

Yhteen lauseeseen mahtuu pari ihmeellisyyttä. Albumilistalle ei vieläkään hyväksytä digitaalisessa muodossa hankittuja levyjä (korjatkaa, jos olen väärässä), ja sanan ”nettimusiikki” käyttö on suorastaan pöyristyttävän ylimalkaista. Onko kyse YouTube-videoista? Last.fm:n tai Spotifyn tapaisista palveluista? Digitaalisen musiikin maksullisesta tai maksuttomasta lataamisesta yleensä?

Aina ei voi onnistua, mutta lista-asioissa voisi edes joskus. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Huomasin Valo-lehden ansiosta, että en ole ollenkaan käsitellyt Billboardin vuosikymmenkatsausta.

Katsauksen voittajia olivat Eminem (artisti), Mariah Careyn We Belong Together (kappale) ja ’N Syncin No Strings Attached (albumi). We Belong Together jäi täydellisyydestään huolimatta Suomessa täysin paitsioon, ja ’N Sync Backstreet Boysin varjoon. Sentään Justin Timberlaken huolimme. Kaikki kymppikärjen albumit taisivat kyllä piipahtaa myös Suomen listalla. Albumilista painottuu vuosikymmenen alkuun, sillä albumimyynti on vähentynyt samalla kun singlemyynti on kasvanut. Peräti seitsemän kymmenestä levystä julkaistiin vuonna 2000 tai aiemmin.

Artistilistaus on hyvin r&b- ja hiphop-vetoinen, koska vuosituhannen puolivälissä oli helpompaa saada iso Hot 100 -hitti r&b:llä kuin pop- tai rock-singleillä. Samoin on yhä tänään, mutta myynnin kasvu on tasoittanut genrejen välisiä eroja. We Belong Together nettosi vuonna 2005 kaikkien aikojen kovimmat radiosoittolukemat ja vietti Hot 100 -listan ykkösenä 14 viikkoa.


Artistit

1. Eminem
2. Usher
3. Nelly
4. Beyoncé
5. Alicia Keys
6. 50 Cent
7. Nickelback
8. Britney Spears
9. Destiny’s Child
10. Jay-Z


Albumit

1. ’N Sync – No Strings Attached
2. Usher – Confessions
3. Eminem – The Eminem Show
4. Norah Jones – Come Away with Me
5. Creed – Human Clay
6. Britney Spears – Oops!...I Did It Again
7. Eminem – The Marshall Mathers LP
8. The Beatles – 1
9. Santana – Supernatural
10. Nelly – Country Grammar


Kappaleet

1. Mariah Carey – We Belong Together
2. Usher featuring Lil Jon & Ludacris – Yeah!
3. Flo Rida featuring T-Pain – Low
4. Nickelback – How You Remind Me
5. The Black Eyed Peas – I Gotta Feeling
6. Alicia Keys – No One
7. The Black Eyed Peas – Boom Boom Pow
8. Mario – Let Me Love You
9. Kanye West featuring Jamie Foxx – Gold Digger
10. Timbaland featuring OneRepublic – Apologize