Ykkönen, mutta ei menestys?

Kuten kaikki listoja seuraavat tietävät, korkeimmalla viikkolistasijoituksella saattaa olla lopulta hyvin vähän tekemistä sen kanssa, miten isoksi menestykseksi kappale tai albumi osoittautuu. Toki ykköspaikka on aina hieno saavutus, mutta ykkösissäkin voi olla ns. kahden kerroksen väkeä, myös artistin oman tuotannon sisällä.

Eräs hyvä esimerkki useita albumilistan ykkösiä hyvin erilaisin myyntiluvuin saavuttaneista artisteista ja yhtyeistä on Keane, jonka kaikki neljä studioalbumia sekä yksi EP ovat päässeet ykkösiksi, mutta alati laskevin myyntilukemin: lähes kolmesta miljoonasta myydystä levystä (Hopes and Fears) on pudottu Night Train -ep:n alle sadan tuhannen. Pelkkää albumilistan sijoitusriviä tuijottaen voisi kuvitella Keanen olevan yhä Britannian suosituimpia yhtyeitä.

Sijoitusta tutkimalla voisi kuvitella Empty Soulsin (2005) olevan Manic Street Preachersin suurimpia hittejä, mutta tosiasiassa lienee brittilistahistorian huonoiten myynyt listakakkonen. Sitä ostettiin ensimmäisellä viikolla noin 12 000 kpl, joka ei nykyisin riittäisi edes viikkolistan top 20 -tasolle. Muun muassa HIM:n Neil Diamond -coveria Solitary Man (#9, 2004) ostettiin lopulta enemmän. Empty Souls vietti top 75 -listalla vain neljä viikkoa. Seuraavasta singlestä Your Love Alone Is Not Enough (#2, 2007) tuli sitten oikea hitti – bändin toistaiseksi viimeinen.

Listakeskusteluissa vilisevät termit ”non-number one” ja ”non-number two”, jotka ilmentävät listasijoituksen suhteuttamista siihen, miten hyvin julkaisu lopulta jää mieleen. Usein keskustelu lipeää omien suosikkien tai inhokkien puolusteluksi tai mustamaalaamiseksi, mutta objektiivisestikin tarkasteltuna jotkut ykköset ovat tuomittuja jäämään unholaan. Vai mitä ajattelette seuraavista brittilistan albumilistan valtiaista parilta viime vuodelta: Paul Wellerin Sonik Kicks, Newton Faulknerin Write It on Your Skin, Elton Johnin ja Pnaun Good Morning to the Night sekä Jahmene Douglasin Love Never Fails?