Kokoelma kokoelmia

Kuten perjantain listakatsauksessa kirjoitin, Kylie Minoguen Step Back in Time: The Definitive Collection teki suhteellisen harvinaisen tempun albumilistoilla nykyisin – ylsi kärkeen artistin kokoelmalevynä. Mainitsin, että jos ei huomioida uusioversioita sisältävää Take Thatin Odysseytä (2018), edellinen Britannian albumilistan kärkeen yltänyt kokoelma on noin kolmen vuoden takaa, kesältä 2016, jolloin Electric Light Orchestran All Over the World: The Very Best of (2005) nousi ykköseksi. 

Ykköseksi yltävät kokoelmat ovat jopa suhteettoman harvinaisia siihen nähden, miten monta niitä on tälläkin viikolla top 40:ssä: kaikkiaan yhdeksän. Lasken Queenin Bohemian Rhapsodyn (#3, 2018) myös kokoelmaksi, vaikka se on periaatteessa soundtrack.

Yhdysvalloissa kärkeen pääseminen kokoelmalla on vielä Britanniaakin harvinaisempaa, mutta tuorein tapaus on niin ikään vuodelta 2016, jolloin Princen The Very Best of (2001) nousi kärkeen megatähden menehdyttyä. Sitä edellistä saadaan hakea 2,5 vuotta taaksepäin, kun Garth Brooksin Blame It All on My Roots: Five Decades of Influences (2013) piipahti keulilla.

Kokoelmien menekki myytävinä levyinä on vuosien saatossa hiipunut, mutta niitä kuunnellaan striimauspalveluista hyvin paljon, minkä ansiosta esimerkiksi Bob Marleyn Legend, Eminemin Curtain Call ja Oasiksen Time Flies ovat kestomenestyjiä listoilla.

Listakatsaus, vko 51

Billboard Hot 100, Top 10

1. (2.) Eminem featuring Rihanna – The Monster
2. (4.) Pitbull featuring Kesha – Timber
3. (5.) OneRepublic – Counting Stars
4. (3.) Lorde – Royals
5. (1.) Miley Cyrus – Wrecking Ball
6. (6.) Avicii – Wake Me Up
7. (7.) Imagine Dragons – Demons
8. (10.) A Great Big World and Christina Aguilera – Say Something
9. (13.) Passenger – Let Her Go
10. (11.) Drake featuring Majid Jordan – Hold On, We’re Going Home

Eminem sai viidennen ja Rihanna 13. ykkösensä Hot 100 -listalla, kun The Monster nousi viimein usean viikon kyttäämisen jälkeen kärkeen. 41-vuotias Eminem on eräs viime vuosien iäkkäimpiä omalla singlellään ykköseksi yltäneitä artisteja. Macklemoren ja Ryan Lewisin Thrift Shopilla vieraillut Wanz oli paalun saavuttaessaan jo 51-vuotias.
Rihanna puolestaan on saavuttanut 13 ykköstään ainoastaan seitsemässä vuodessa, mikä on nopeampi tahti kuin esimerkiksi Mariah Careyllä aikoinaan. 13 on määrässä kolmanneksi eniten. Yhtä monta ykköstä on Michael Jacksonilla ja Madonnalla on yksi vähemmän. The Monster on Eminemin ja Rihannan toinen yhteinen ykköshitti.
Pitbullin ja Keshan Timber eteni jo kakkoseksi ja OneRepublicin Counting Stars kolmanneksi. Parodiavideoiden suosion hiivuttua viime viikon ykkösen Wrecking Ballin oli tyydyttävä viidenteen tilaan.
A Great Big World -duon ja Christina Aguileran Say Something -balladi nousi kahdeksanneksi. Myös Passengerin Let Her Go saavutti oman parhaansa kivuttuaan yhdeksänneksi.
Omia parhaita top 20:ssä: Katy Perryn Unconditionally (14), The Neighbourhoodin Sweater Weather (15), Ellie Gouldingin Burn (16) sekä Macklemoren ja Ryan Lewisin White Walls (17).
Pentatonixin näkemys Little Drummer Boy -klassikosta debytoi sijalla 13. Se on esitetty ilman säestystä, mikä on top 20 -hitille hyvin harvinaista. Biisi on myös sikäläisen ”Club for Fiven” ensimmäinen isompi listamenestys.
Joulua juhlistaa myös sijalle 26 palannut Mariah Careyn All I Want for Christmas Is You. Vuonna 1994 julkaistu kappale saavutti toistaiseksi korkeimman listasijoituksensa (21) viime vuonna.
Lorde sai toisen top 40 -hittinsä Teamin noustua 57–32.


USA:n albumit, Top 10

1. (3.) Garth Brooks – Blame It All on My Roots
2. (1.) One Direction – Midnight Memories
3. (6.) Kelly Clarkson – Wrapped in Red
4. (-) Britney Spears – Britney Jean
5. (4.) The Robertsons – Duck the Halls: A Robertson Family Christmas
6. (2.) Eminem – The Marshall Mathers LP 2
7. (29.) Pentatonix – PTXmas (EP)
8. (16.) Michael Bublé – Christmas
9. (5.) Katy Perry – Prism
10. (15.) Mary J. Blige – A Mary Christmas

Garth Brooksin Blame It All on My Roots -boksi debytoi viime viikolla kolmantena ja piti pintansa niin hyvin, että nousi ykköseksi – vaikka sen myynti tipahti noin kymmenen prosenttia edellisviikosta. One Directionin Midnight Memories kärsi jopa 79 prosentin pudotuksen ja joutui tyytymään kakkostilaan.
Ykkössija on Brooksille uran yhdeksäs ja toinen tällä vuosituhannella Scarecrow’n (2001) seuraksi. Häneltä ei ole tullut uutta studioalbumia tuon jälkeen.
Britney Spearsin Britney Jean nappasi neljännen tilan, mikä on sijoituksena melko keskinkertainen, mutta levyä toisaalta ostettiin yli 100 000 kpl. Hänen kahdeksasta studiolevystään kuusi on päässyt kärkeen ja nelospaikka on niiden kehnoin.
Michael Bublén parin vuoden takainen Christmas (#1, 2011) petrasi 16–8. Acapella-ryhmä Pentatonixin joulu-EP PTXmas vuodelta 2012 nousi ensimmäistä kertaa top teniin 29–7 (heidän parhaansa), samoin Mary J. Bligen joululevy A Mary Christmas (15–10). Bligelle top ten -merkintä on uran 12:s.
Disneyn Frozen-elokuvan soundtrack paransi sekin kivasti 11:nneksi. Jake Owenin Days of Gold debytoi 15:ntenä. Hänellä on toistaiseksi yksi top ten -albumi: Barefoot Blue Jean Night (#6, 2011).
Carrie Underwoodin tähdittämän The Sound of Music -tv-elokuvan soundtrack aloitti sijalta 17. The Piano Guys sai uransa parhaan sijoituksen A Family Christmasin loikattua 20:nneksi.
Boston julkaisee levyjä harvakseltaan. Sijalla 37 debytoiva Life Love and Hope on vasta heidän kuudes studiolevynsä. Bändin alkuperäinen laulaja Brad Delp menehtyi vuonna 2007. Heillä on kaksi ykkösalbumia: Don’t Look Back (1978) ja Third Stage (1986).


Britannian singlet, Top 10

1. (1.) Lily Allen – Somewhere Only We Know
2. (8.) Avicii – Hey Brother
3. (34.) Leona Lewis – One More Sleep
4. (30.) Pharrell Williams – Happy
5. (7.) Ellie Goulding – How Long Will I Love You
6. (3.) Bastille – Of the Night
7. (12.) Jason Derülo – Trumpets
8. (5.) Gary Barlow – Let Me Go
9. (2.) One Direction – Story of My Life
10. (6.) Eminem featuring Rihanna – The Monster

Viikkoa ennen Britannian joululistaa mennään vielä tutussa komennossa. Lily Allenin Somewhere Only We Know saavutti kolmannen viikkonsa sinkkulistan kärjessä.
Aviciin Hey Brother nousi kakkoseksi. Sen laulaa Dan Tyminski, jonka ennen tätä suurin meriitti listanäkökulmasta oli O Brother Where Art Thou -elokuvassa kuultavan I Am a Man of Constant Sorrow’n esittäminen. Elokuvan soundtrack on eräs 2000-luvun ostetuimpia leffalevyjä.
Leona Lewis esiintyi X Factorissa ja joululaulu One More Sleep loikkasi 34–3, joka on hänen korkein sijoituksensa sitten Happyn (#2, 2009) ja kymmenes top ten -merkintänsä.
Pharrell Williamsin Happy puolestaan rynnisti odottamatta peräti neljänneksi ja on miehen kahdeksas top ten -merkintä. Kolmessa niistä hän on pääroolissa.
Jason Derülo saavutti kahdeksannen top ten -hittinsä Trumpetsin hypättyä 12–7. Ykkösiäkin on jo kolme.
Jessie J:n Thunder eteni 31–18 ja Awolnationin Sail 20:nneksi. Chase and Statusin ja Jacob Banksin Alive hyppäsi 48–28.
Justin Bieberin Confident pääsi 33:nneksi ja Katy Perryn Unconditionally eteni pykälän 34:nneksi. Kid Inkin ja Chris Brownin Show Me loikkasi 45–35, joka on Kid Inkin ensimmäinen top 40 -sijoitus. Sub Focus sai kuudennen top 40 -sinkkunsa Turn Back Timen debytoitua sijalla 36.
Joululaulupäivitys: All I Want for Christmas Is You nousi 12:nneksi, Fairytale of New York 15:nneksi, I Wish It Could Be Christmas Everyday 31:nneksi ja Whamin Last Christmas (#2, 1984) 44–40.


Britannian albumit Top 10

1. (2.) Robbie Williams – Swings Both Ways
2. (1.) One Direction – Midnight Memories
3. (3.) Gary Barlow – Since I Saw You Last
4. (4.) Olly Murs – Right Place Right Time
5. (-) Beyoncé – Beyoncé
6. (13.) Michael Bublé – To Be Loved
7. (10.) Michael Bublé – Christmas
8. (8.) Celine Dion – Loved Me Back to Life
9. (7.) Eminem – The Marshall Mathers LP 2
10. (9.) Elvis Presley – The Nation’s Favourite Elvis Songs

Robbie Williamsin Swings Both Ways joutui muutama viikko sitten antautumaan kärjestä One Directionin Midnight Memoriesille, mutta nousi nyt takaisin sen edelle. Molemmilla on täten toistaiseksi kaksi ykkösviikkoa.
Muuten listan liikehdinnät ovat hyvin varovaisia eikä mukana ole juuri uutuksia – paitsi se yksi, josta on kirjoitettu laajalti pari päivää. Beyoncén nimetön, ainoastaan iTunesissa julkaistu viides albumi ehti kahdessa päivässä peräti viidenneksi. Hänellä on kaksi ykköstä ja kaikki viisi studioalbumia ovat yltäneet top teniin.
Michael Bublélla oli loistava viikko, sillä keväällä ilmestynyt To Be Loved (#1, 2013) ponkaisi Christmasin kaveriksi top teniin sijalle kuusi. Leona Lewisin Christmas with Love eteni toisella listaviikollaan edellä mainituista syistä 13:nneksi.

Titanic uppoaa

Adelen 21:n menestykselle ei näy loppua. Kaikkein hämmästyttävintä on, että albumilta on lohkaistu vasta kolme singleä, kaikki megahittejä, joten lypsämisen varaa on vielä varmasti Grammy- ja BRIT -huuman myötä.

21:lla on USA:ssa kasassa 16 ykkösviikkoa, mikä on yhtä monta kuin Titanicin (1997) yhdellä hitillä ratsastaneella soundtrackillä. Pari muutakin Soundscan-ajan (1991-) ykkösviikkorohmua menestyivät yhden kolossaalisen hitin avulla: 20 viikkoa kerännyt The Bodyguard -soundtrack (1992) Whitney Houstonin I Will Always Love Youn ja Billy Ray Cyrusin Some Gave All (1992, 17 vkoa) Achy Breaky Heartin ansiosta. Garth Brooksin Ropin’ the Wind (1991, 18 vkoa) taas oli monen ison kantrihitin koti, mutta Hot 100 -listalle niillä ei ollut asiaa ilman myyntisinkkua.

Voidaan arvailla, kuinka pitkälle 21:n vauhti riittää. 20 viikkoa lienee läpihuutojuttu. Sen jälkeen vastaan tulevat MC Hammerin Please Hammer, Don’t Hurt ’em (21), Princen Purple Rain (24) ja Saturday Night Fever -soundtrack (24). Michael Jacksonin Thrillerin 37 viikkoa lienee jo mahdoton.

Sekalaista kantrista

Suomalaisten, ja kenties eurooppalaisten yleensäkin, suhtautuminen Yhdysvaltojen musiikilliseen luonnontuotteeseen kantriin on mielestäni erittäin kiinnostava pohdinnan aihe. Meillähän vedetään selkeästi raja ns. hyvän ja huonon kantrin välille. Joku Johnny Cash tai kenties Dolly Parton edustavat vielä ensin mainittua, mutta Alan Jackson tai Brad Paisley ovat kriitikoiden mielestä popularisoineet anteeksiantamattomasti koko genren melko isänmaallisilla teksteillään ja tarttuvilla popmelodioillaan, vaikka Cashin musiikki flirttaili omana aikanaan yhtä paljon suosittujen tyylien kanssa kuin tämän päivän popkantriartistien tuotokset.

Jokaisessa maassahan on omat musiikilliset perversionsa, mutta jenkkikantrin tietynlainen altavastaajan asema meillä on kiinnostavaa etenkin siksi, että omat iskelmätähtemme esittävät hyvinkin samantyyppistä musiikkia. Heti kun mukaan lykätään sana ”perinne”, homma toimii kriitikoidenkin mielestä, kuten J. Karjalaisen Lännen Jukka -projektin vastaanotosta voimme päätellä. Toisaalta on ollut hienoa huomata, miten Scandinavian Music Group on ominut kantrisoundit ja banjon ikään kuin tavaramerkikseen ja menestyy erinomaisesti.

Kantrilla on mennyt aina hyvin Yhdysvaltojen albumilistoilla, mutta crossover-hittejä genrestä huolitaan harvakseltaan ja lähinnä sieltä popimmasta päästä. Ne toki ovat sitten varsin pitkäikäisiä singlemenestyksiä – esimerkkeinä vaikkapa Lady Antebellumin Need You Now (#2, 2010) tai Lee Ann Womackin I Hope You Dance (#14, 2000).



Hot 100 -listan ykköseksi kantrilla ylletään nykyisin todella harvoin, siihen eivät ole pystyneet edes popkantrin viimeisimmät kuningattaret Taylor Swift tai Carrie Underwood, eikä heidän edeltäjänsä Shania Twain. Underwoodin Idol-voittajaesitys Inside Your Heaven (2005) kyllä kävi kärjessä, mutta silloin hänen kantriuransa ei ollut vielä alkanut. Viimeisin kantriksi luokiteltava Hot 100 -ykkönen on yhä Lonestarin Amazed (2000), siitäkin oli erikseen liikkeellä popversio.



Kantrimenestyjille Hot 100 ei kuitenkaan ole ollut kaikkein kiinnostavin lista. Hyvänä esimerkkinä sen merkityksestä käy kaikkien aikojen menestyneimpiin artisteihin kuuluva Garth Brooks, jolla ei ole yhtään Top 40 -singlehittiä omalla nimellään, mutta yksi Chris Gaines -rockaliaksena: Lost in You (#5, 1999). Koko Chris Gaines -projekti on ylipäätään hupaisimpia uraliikkeitä listahistoriassa.



Yleensä isoimmat kantrihitit parkkeeraavat Hot 100 -listan Top 40:iin. Tällä viikolla korkeimmalla viihtyvän kantrisinglen asemaa hallitsee Blake Sheltonin Honey Bee (29), joka debytoi muutama viikko sitten peräti 13:ntena. Vastaavia sijoja saavuttava oikeastaan vain edellä mainitut supertähdet Swift, Underwood ja Lady Antebellum, joka saatetaan ensi viikolla nähdä ja kuulla top kympissäkin, sillä heidän uusi singlensä Just a Kiss on aloittanut myynnissä erinomaisesti.



Kantri on genrenä kuitenkin ehkä tällä hetkellä kaikkein elinvoimaisin Yhdysvalloissa. Jopa rocktähdet vannovat kantrisoundien nimeen: Darius Rucker vaihtoi Hootie and the Blowfishin kantritähden uraan, Kid Rock on aina flirttaillut maaseudun soundien kanssa, Staindin laulaja Aaron Lewis sai Top 10 -sooloalbumin kantrivaikutteiden avulla ja eteläafrikkalaisen Seetherin viimeisin sinkku on juuri sitä, mitä nimi lupaa.



Nashvillesta ponnistaa jatkuvasti uusia artisteja ja yhtyeitä. Viimeisin trendi on sekä miesten että naisten muodostamat bändit kuten Sugarland, Lady Antebellum, Thompson Square ja The Band Perry, jotka kaikki ovat saaneet Top 40 -hitin myös Hot 100 -listalla.

Vielä sananen kantrin ja brittilistojen suhteesta. Taylor Swift ja Lady Antebellum ovat käytännössä ainoat viime vuosina singlelistalle päässeet kantriartistit, mutta albumilistoilla nähdään säännöllisin väliajoin Steve Earlen, Emmylou Harrisin, Partonin ja k.d. langin kaltaisia nimiä. Heilläkin suhtautuminen on siis kieroutuneen kokemuspainotteista.

Ronan Keating on saanut pari isoa brittihittiä versioimalla Garth Brooksin If Tomorrow Never Comesin ja edellä mainitun I Hope You Dancen. Eli kun poptähti esittää kantribiisin, siitä tulee popsingle, joka saa paljon helpommin radiosoittoa. Homma toimii toisinkin päin Yhdysvalloissa: kun kantriartisti versioi popkappaleen, kantriin erikoistuneet asemat tarttuvat siihen paljon herkemmin.

Suurin ero vanhan ja uuden mantereen välillä lieneekin siis ikään liittyvissä asenteissa. Euroopassa ilmiselvästi ajatellaan, että artistin täytyy olla kokenut, ennen kuin hän voi uskottavasti tarttua steel-kitaraan tai banjoon ja silloinkaan tuotanto ei saa olla liian poppia. Toivottavasti Scandinavian Music Groupin asema kannustaa myös nuorempia tarttumaan genreen, joka parhaimmillaan on maailman parasta musiikkia.