Pelastetaan (Yleis)radio

Vaikka blogini yleensä keskittyy Britannian ja Yhdysvaltojen listatapahtumiin, niin viime päivien keskustelu radio-ohjelmien ja -kanavien musiikkipolitiikasta ansaitsee merkinnän. Helsingin Sanomissa 16.12. julkaistussa jutussa pohdittiin Yleisradion roolia.

Syntyneessä Yle-keskustelussa on mukana kaikkiaan neljä eri mielipidettä: kanavan musiikkipäällikön, kuuntelijan, radiotoimittajan sekä levy-yhtiön. Näkemykset ovat erilaisia, mutta kaikki hyvin kapeakatseisia. Musiikkipäällikkö puolustaa omaa linjaansa, joka on aina oikea. Kuuntelijan mielestä ohjelma x on hyvä, koska se soittaa musiikkia monipuolisesti, mutta hän ei ole valmis hyväksymään, että Ylen radiokanavilla soitetaan sitä, mikä on oikeasti suosittua musiikkia, sillä sellainen kuuluu formaattiradioille. Radiotoimittaja suree, että häneltä on viety valta valita musiikkinsa ja Ylen pitäisi olla vaihtoehtoinen. Levy-yhtiön edustajalle riittää, että oman yhtiön artisteja soitetaan. Hesarissa oli Texicalli-yhtiön toimitushenkilön Martti Heikkisen outo lausunto, joka tuki toimittajan näkemystä siitä, että Yle syrjii artisteja, jotka eivät sovi kanavien profiileihin. Heikkinen sanoo, että ”YleX soitti Gramex-raportin mukaan Tuomon levyä vuonna 2007 kolme ja puoli kertaa”. En tietenkään lähde tätä kiistämään, koska ei minulla ole parempaakaan tietoa raporteista, mutta mahtaako Heikkinen muistaa, että Tuomo esiintyi YleX Pop -konsertissa saman vuoden kesällä ja että hänen toinen levynsä Reaches Out for You oli YleX:n viikon levy viime talvena. Eli tuskinpa Tuomo on hyvä esimerkki artistista, joka ei sovi YleX:n profiiliin.

Siinäpä pelottava sana: profiili. On päivänselvää, että valtakunnallisella radiokanavalla on oltava oma profiilinsa. Nurinkurista sen sijaan on, että yhtäältä Yle korostaa tiettyyn genreen keskittyvien musiikin erikoisohjelmien tärkeyttä, ja toisaalta heidän edustajansa, populaarimusiikin osaamiskeskuksen (voi Luoja!) päällikkö Juhani Kansi sanoo, että ”Luonteva tulevaisuuden näkymä olisi se, että radiossa eri tyylit törmäävät toisiinsa ennakkoluulottomammin.” Huomatkaa konditionaali. Kristallipallo on varsin sumea, mikä näkyy Ylen toiminnassa kautta linjan. Ainuttakaan riskiä ei olla valmiita ottamaan, vaikka toiminta ei tähtää kaupallisuuteen samalla tavalla kuin kilpailijoilla. Toisaalta, miksi Ylenkään pitäisi soittaa musiikkia, jota kukaan ei halua kuunnella?

Minä uskon, että kuuntelijamäärien kasvattamiseksi Ylen pitäisi suunnata katse pikemminkin toimittajien ja heidän osaamisensa sekä puheen sisällön suuntaan. Jos ohjelma on hyvä, huonon kappaleen sietää paljon helpommin. Tosin omat sympatiapisteeni Yle menetti raiskattuaan Listan.

Se oli siinä

Kävin katsomassa Michael Jackson's This Is It -dokumentin. Minulla oli melko ristiriitaiset odotukset: tiesin, että leffa on hyvä ja sen musiikki on mainiota, mutta toisaalta en pidä Jacksonin kuolemalla rahastamisesta.

No, ensimmäinen odotukseni toteutui. Dokumentti on vallan mainio. Negatiiviset ajatuksenikin pyyhkiytyivät pois vähitellen. Mitä sitten, jos Sony (ja Jacksonin perhe) rahastavat tällä? Ilman Jacksonin äkillistä poismenoa meillä olisi tutunoloinen This Is It -show. Nyt meillä on erinomainen dokumentti suuren luokan spektaakkelin valmistumisesta ja hyvävoimaisen oloinen Jackson valkokankaalla. Ehkä parempi näin, ainakin itse This Is It -projektin kannalta.

Leffan perusteella showsta saa kuvan, että Jackson esittää vanhat kiertueensa uudestaan. Monet kappaleet esitetään harjoituksissa täysin Dangerous- ja HIStory-kiertueiden kaltaisina. On tietenkin huimaa nähdä Jackson elävänä lavalla – itsekin olisin matkustanut katsomaan – mutta spektaakkelin kannalta shown olisi voinut musiikillisesti koostaa toisinkin. Toki esimerkiksi Thrilleriin oli päivitetty maukas loppu Threatened-kappaleen avulla, ja mielestäni dokumentti vihjaa, että biisilistassa olisi ollut muun muassa Who Is It.

Käykää katsomassa leffa ja hankkikaa DVD, kun se julkaistaan. USA:n listaykköseksi noussut soundtrack on myös harkinnan arvoinen, sillä levyllä on "uusi" kappale This Is It, sekä hieman harvinaisempi Shake Your Body (Down to the Ground). Jackson 5:n biiseille ei ilmeisesti saatu lupaa.

Meille parhaita, teille ykkösiä

Musiikintekijöillä on monta tapaa koota tuotantoaan kokoelman muotoon. Voi julkaista vain ykköshittejä sisältävän kokoelman (jos on rahkeita), suosituimpia ja parhaita kappaleitaan, vain ne kaikkein välttämättömimmät, harvinaisuudet tai vaikka kaikki levytetyt kappaleet.

Joulumarkkinoille tyrkytetään usein poptähtien enemmän tai vähemmän vaillinnaisia kokoelmia. En tiedä, onko liioteltua väittää, ettei neljä albumia julkaiseen, suuren suosion jo ohittaneen Fall Out Boyn tuleva kokoelma kiinnosta ketään eikä sillä ole muuta kuin kuriositeettiarvoa. Britney Spearsin sinkkukokoelma puolestaan on sinänsä ihan mainio idea, onhan hänellä erinomaisia hittejä, mutta ensimmäisenä hiipii mieleen ajatus rahastamisesta ja kokoelman julkaisemisesta vain, koska Spearsilta nyt vain on tultava jotain joka vuosi. Edellisestä kokoelmastakin on vain viisi vuotta.

On tietenkin perusteetonta verrata Britney Spearsia esimerkiksi Neil Youngin tai Bob Dylanin kaltaisiin, vuosikymmeniä levyttäneisiin artisteihin. Mutta onko Spears kenties helpommassa asemassa, koska hän on poptähti? Youngilta ja Dylanilta odotetaan kattavia, lähes eeposmaisia retrospektiivejä, Spearsiltä kunniakkaasti koostettua hittimateriaalia. Kehno Young-kokoelma on miehen musiikin ystäville aivan tarpeeton hankinta. Poptähdiltä ja maksimissaan reilun vuosikymmenen pinnalla olleilta yhtyeiltä ei odotetakaan vastaavaa, hitit riittävät.

Madonna lienee jossain välimaastossa. Hänellä on takanaan (ja toivottavasti myös edessään) huikea ura, mutta silti hän on ennen kaikkea poptähti ja hitintekijä. Silti Madonna-fanit ympäri maailmaa odottavat vesi kielellä b-puolikokoelmaa tai usean cd:n boksia. Pelkkä hittikokoelma ei enää riitä heille. Sitä paitsi niitä on julkaistukin jo useampi. Mutta uusille kuuntelijoille hittikokoelma on hyvä tapa esitellä vanhat klassikot, ja boksit eivät välttämättä myy yhtä hyvin. Siinäpä dilemma.

Janet Jackson julkaisee muutaman viikon kuluttua tuplakokoelman, jonka nimi on Yhdysvalloissa Number Ones, Euroopassa The Best. Nimeäminen kuvaa hyvin Jacksonin asemaa eri mantereilla. Yhdysvalloissa hän on suorastaan legendaarinen listanimi: Control-albumilta irtosi viisi Hot 100 -listan ykköstä, Rhythm Nation 1814 -levyltä seitsemän top 5 -hittiä samalle listalle, janet.-albumilta lohkaistiin kuusi menestyssingleä jne. Kokoelman 34 kappaleesta 30 on noussut jonkin Billboard-listan kärkeen. Kaikkiaan hänellä on kymmenen Hot 100 -listan ykköstä. Veli Michael ylsi kolmeentoista.

Sen sijaan esimerkiksi Britanniassa Janetilla ei ole ainuttakaan ykköshittiä. Lähtökohdat kokoelman markkinoimiselle ovat kovin erilaiset. Mainio julkaisu yhtä kaikki (melko kamalasta kannesta huolimatta).

Hei, mua ei kiinnosta!

Gigwise listasi lukijoidensa äänestämät 2000-luvun huonoimmat levyt. Täysin epäkiinnostava lista ylitti uutiskynnyksen niin viihde- kuin musiikkimediassa. Peter Andre ja Katie Price? Tietysti. Jonas Brothers? Voisiko joku osoittaa helpomman maalin? Jokin Oasiksen megalomanian oire? Limp Bizkitin Results May Vary? Säälittävää…

Mitä useammalta kysytään huonointa (tai parasta) levyä, sitä mielenkiinnottomampia ovat tulokset. Hyvyys tai huonous on näet aina subjektiivista. Kritiikin pointti on olla taitavasti ja valaisevasti subjektiivista. Huonointa kritiikki on silloin, kun subjektiivisuus sekoittuu teennäiseen objektiivisuuteen.

Jonasit levyttävät teineille, Andre ja Price sensaatiolehtien lukijoille. Yleensä levy on toimiva tuotos omassa viitekehyksessään. Tätä objektiivista ajattelua ei missään nimessä saa päästää musiikkilehtien arvostelusivuille. Jos viileästä elektrosta intoileva kriitikko tuhlaa aikaansa ilmoittamalla, että Jonas Brothersin levy ei ole ihan sitä, mistä minä pidän ja arvostan, mutta varmaan ihan hyvä levy teinien mielestä, arvio ei ole mitään muuta kuin palstamillimetrien täytettä. Itse teinin arvio olisi paljon kiinnostavampi – hän osaa kertoa, mikä mättää, jos mättää.

Esimerkiksi Soundi-lehden arvio Little Bootsin Hands-albumista on tavallaan erittäin surullinen. Ensinnäkin, koko genren arvostuksesta Soundin piireissä kertoo se, että samaan arvioon oli niputettu Little Bootsin ja La Roux’n albumit. (Miksei Musea ja Mew’ta hoideta yhdellä kertaa?) Hands sai kaksi tähteä, mutta arviossa ei sanota levystä ainuttakaan positiivista sanaa. Oiva esimerkki näennäisestä kritiikistä: minua ei kiinnosta, varmaan ihan hyvä levy, muttei mun musaa joten täytänpä merkkimäärän pelkästään negatiivisella välinpitämättömyydellä. Jos levy saa kaksi tähteä, niin kai sillä on jotain ansioita? Miksei niitä voi tuoda julki? Miksi La Roux’n ja Little Bootsin levyt on pitänyt arvioida, jos genre ei kiinnosta koko julkaisua pätkääkään?

Toisaalta, olisi ihan hauskaa lukea, mitkä levyt nousisivat vuosikymmenen kehnoimmiksi vaikkapa Rumban lukijoiden mielestä.

Palkittua puheterapiaa

Hip hop -tulokas Speech Debelle voitti yllättäen tämän vuoden Barclaycard Mercury Prizen albumistaan Speech Therapy. Vuosittain parhaalle brittiläiselle tai irlantilaiselle albumille myönnettävää palkintoa oltiin ojentamassa vuorollaan Florence + The Machinelle, Bat For Lashesille ja Friendly Firesille, mutta 26-vuotias Debelle (oikealta nimeltään Corynne Elliot) kiri listoilta tuttujen nimien ohi. Raati antoi kiitosta etenkin Debellen huumorintajulle ja omaperäisyydelle.

Mercury Prize on perin varma keino saada albumiaan kaupaksi, joten sikäli Speech Debellen valinta esimerkiksi La Roux'n ohi oli piristävä veto. Tätä kirjoittaessa en ole kuullut Speech Therapya kokonaan, joten kuuluun niihin kymmeniin tuhansiin, jotka nyt palkinnon myötä ottavat selvää maineikkaalle Big Dada -levymerkille levyttävästä artistista.

Palkinto ei kuitenkaan tee autuaaksi. Kuinka moni muistaa Roni Sizen, Ms. Dynamiten tai Talvin Singhin?

Aiemmat Mercury Prize -voittajat:

1992 Primal Scream – Screamadelica
1993 Suede – Suede
1994 M People – Elegant Slumming
1995 Portishead – Dummy
1996 Pulp – Different Class
1997 Roni Size/Reprazent – New Forms
1998 Gomez – Bring It on
1999 Talvin Singh – OK
2000 Badly Drawn Boy – The Hour of Bewilderbeast
2001 PJ Harvey – Stories from the City, Stories from the Sea
2002 Ms. Dynamite – A Little Deeper
2003 Dizzee Rascal – Boy in da Corner
2004 Franz Ferdinand – Franz Ferdinand
2005 Antony and the Johnsons – I Am a Bird Now
2006 Arctic Monkeys – Whatever People Say I Am, That's What I'm Not
2007 Klaxons – Myths of the Near Future
2008 Elbow – The Seldom Seen Kid

Olisiko Suomessa kysyntää vastaavalle genrerajat rikkovalle, (toivottavasti) puhtaasti musiikillisista ansioista myönnettävälle palkinnolle?

Speech Debelle - The Key
Uploaded by le-pere-de-colombe - Music videos, artist interviews, concerts and more.

Ja mopo karkasi käsistä...

Ah, Madonna.

Popin kuningattaren vierailu sai koko maan sekaisin niin, että kaikkein eniten järjissään tuntuivat yllättäen olevan Madonnan fanit ja hänen musiikistaan pitävät. Kuulun itse luonnollisesti tähän ryhmään. Muiden mielestä mikään ei ollut hyvin (väärät biisit, liian vähän liveotetta sekä soittoon että lauluun, lavalle ei nähnyt, keikka tuli lamasta kärsivälle Suomelle kalliiksi jne..) tai vastaavasti Madonna oli uusi messias, jonka ylösnousemus sattuu sijoittumaan kaikista maailman paikoista juuri helsinkiläiselle asfalttikentälle (Se tervehti yleisöä "Hello Finland!", se tykkää meistä!!!).

Madonnan saama mediahuomio oli tietenkin ylimitoitettua - mitä muuta voi odottaa medialta, joka elää ylimitoittamalla aivan kaikkea. "Oliko Madonna elämäsi upein kokemus?" Ei, keikka ei ollut mitenkään maailmoja mullistava. Musiikki ei ollut yhtä hyvää kuin toisen popin suurnimen Pet Shop Boysin keikalla. Mutta Madonna on Madonna. Ikoni. Hänellä on hyviä kappaleita, hän on loistava esiintyjä ja pisti pystyyn ehkä vuoden parhaat bileet.

Mutta Madonna-vihaajien mielestä sekään ei riitä. Ei edes soittanut Like a Virginiä. Ja kyllä sentään 80-luvulla oli toista, kun sillä oli vielä vaatteetkin päällä ja lihakset eivät erottuneet. Matti Vanhasta ei Aamulehden mukaan hytkyttänyt eikä hän "aio hankkia Madonnan musiikkia autoonsa." Oliko sitten pakko olla paikalla vuoden parhaissa bileissä?

Sanonnan mukaan yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Pitääkö tyttärestä tykkäävän tungeta toisenkin apajille?

(kuva: amazon.com)

Palkitse mut!

Britannian viihdemaailman tapahtumista raportoidaan Suomessa aivan liikaa. Kuten esimerkiksi Peter Andren ja Jordanin kuvioista. Heitä ei Suomessa tunne yksikään sielu, paitsi ne viisi ihmistä, jotka muistavat biisin Mysterious Girl. Eivätkä hekään taida välittää.

Mainitsen kuitenkin tässä Britannian Mercury Prize -ehdokkaat, sillä musiikilliset ansiot tarvitsevat aina huomiota ja palstatilaa. Ehdokkaiden joukossa on kiinnostavia uusia tekijöitä, pari jo ansioitunutta yhtyettä sekä taivaisiin asti hehkutettuja keskinkertaisuuksia. Ehdokkaat ovat:

Bat For Lashes - Two Suns
Florence + The Machine - Lungs
Friendly Fires - Friendly Fires
Glasvegas - Glasvegas
Lisa Hannigan - Sea Sew
The Horrors - Primary Colours
The Invisible - The Invisible
Kasabian - West Ryder Pauper Lunatic Asylum
La Roux - La Roux
Led Bib - Sensible Shoes
Speech Debelle - Speech Therapy
Sweet Billy Pilgrim - Twice Born Men

Mercury Prize ei ole aivan merkityksetön. Viime vuonna tittelin voittanut Elbow on sittemmin saanut The Seldom Seen Kid -levyään kaupaksi tuplaplatinaan oikeuttavan määrän. Tänä vuonna oma suosikkini on Glasvegas. Koko systeemistä voi lukea lisää täältä.

Kaupallisen popmusiikin edustajille on tarjolla nerokas Popjustice Twenty Quid Music Prize, ja siinä kilpailevat popkappaleet. Voittaja saa luonnollisesti 20 puntaa puhtaana käteen.

Mainoksesta potkua myyntiin

90-luvulla Levi'sin farkkumainokset poikivat monta listaykköstä etenkin brittilistalle, Shaggyn Boombasticista Babylon Zoon kautta Mr. Oizoon. Digilatausten myötä sinkkumyynti on taas kasvussa ja niitä ostavat myös muut kuin fanit. Tämä on taas edesauttanut mainoshittien menekkiä. Tuorein mainoksen kautta breikannut bändi on brittiläinen Noisettes (kuvassa), jonka Don't Stop the Rhythm (Go Baby Go) soi Mazdan mainoksessa. Viime vuonna Yael Naïmin New Soul nousi hitiksi Applen mainoskampanjan ansiosta.

Millainen sitten on hyvä mainoshitti? Nopeasti mainoshittien listaa miettien sellainen biisi, joka edustaa sillä hetkellä suosittua musiikkigenreä ja on tarpeeksi tarttuva olematta liian kertakäyttöinen jatkuvaan pyöritykseen. Eli periaatteessa täydellinen listaohjus. Mutta miksi mainoshitit tulevat usein ikään kuin puskista? Ovatko ne yllätyshittejä sen takia, että esittäjät ovat suhteellisen tuntemattomia, joten ne eivät ole ensimmäisinä tyrkyllä radioiden soittolistoille? Vaikka siis ovat musiikillisesti passeleita hittejä. Onko mainostoimistojen miehillä ja naisilla kenties parempi hittivainu kuin radioiden musiikkipäälliköillä?

Mainittu Yael Naïm on Wikipedian mukaan jatkanut sittemmin mainosten parissa tehden musiikkia ainakin Barillan spottiin. Hänet on silti helppo lykätä yhden hitin ihmeiden karsinaan yhdessä Babylon Zoon, Stiltskinin ja Mr. Oizon kanssa. Siinäpä onkin tuo mainoshittiuran kääntöpuoli. Se tuppaa olemaan melkoisen lyhyt.

(kuva: ica.org.uk)