The Guardianin jutusta Mäntylä käänsi jonkin aivan käsittämättömän ajatuskulun kautta fokuksen siihen, että tänä vuonna ei olisi ”perinteistä kesähittiä”, vaikka kuka tahansa voi listoilta käydä kurkkimassa, että kaikkialla toistuvia biisejä ovat mm. DaBabyn ja Roddy Ricchin Rockstar sekä The Weekndin Blinding Lights. Suomessa Arttu Wiskarin Tässäkö tää oli on kaikin tavoin kuin muottiin valettu kesähitti.
Vielä jännempiä kierteitä juttu saa mm. siitä, että Billboardin julkaisemaa Yhdysvaltojen Hot 100 -listaa (joka siis mittaa suosiota ainoastaan Yhdysvalloissa) voisi Mäntylän mukaan käyttää jonkinlaisena takeena maailmanlaajuisesta hitistä, vaikka historia tuntee kymmeniä ellei satoja Hot 100 -menestyskappaleita, jotka eivät saavuttaneet minkäänlaista merkittävää suosiota muilla mantereilla – ja päinvastoin. Jutussa listataan Billboardin Song of the Summer -tittelin saaneita kappaleita, joilla ei siis parhaassa (tai pahimmassa) tapauksessa ole mitään tekemistä hittistatuksen kanssa Euroopasta katsottuna. Kuinka moni Suomessa tuntee esimerkiksi Usherin Confessions Part II:n (2004)?
”Vuonna 2017 kesähitin nimeäminen oli helppoa, kun Despacitoa ei voinut olla kuulematta”, kertoo ingressi, ja se on totta – Luis Fonsin Despacito oli massiivinen menestys. Mutta laajemmin tarkastellen ajatus siitä, että nimenomaan kesähitti on jotain, jolta ei voi välttyä, on outo. Kesähittejä paljon homogeenisempaa on esimerkiksi joulumusiikin kuluttaminen.
Lisäksi vuodet eivät vain yksinkertaisesti ole keskenään verrannollisia – oli koronapandemiaa tai ei. Jonakin vuonna saattaa kesälle mahtua puolenkymmentä tasaisen suosittua biisiä, toisena vuonna yksi huikean suosittu – kuten ehkä Despacito tai JVG:n Ikuinen vappu viime vuonna Suomessa (11 viikkoa singlelistan ykkösenä).
Oikeasti maailmanlaajuisia ilmiöitä syntyy kyllä koko ajan, mutta ne eivät ole riippuvaisia kalenterista. Se ei tarkoita, etteikö ”kesähittejä” silti olisi. Niitä voi olla, breaking news, nimittäin useampia yhtä aikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti