Päätös on aika outo, sillä jos menetelmällä halutaan pienentää striimausten merkitystä listalla, jotta listasta tulisi kiinnostavampi (lue: enemmän sijoitusmuutoksia viikosta toiseen), se ei ole tarpeeksi. Periaatteessahan kappale voi kerätä vaikka 40 000 latausta viikossa ilman, että menestyy striimauksissa superhyvin (sanotaanko että striimataan vaikka 2,25 miljoonaa kertaa viikossa) tai vaihtoehtoisesti samalla viikolla jokin kappale voi kerätä 20 000 latausta ja 5,5 miljoonaa striimausta. Tällöin enemmän striimattu kappale on uudessakin laskentatavassa niskan päällä.
Tässä Music Weekin jutussa OCC:n pomon Martin Talbotin selitys on vähintäänkin hämärä, koska on yleisesti tiedossa, että digilatausten eli perinteisen myynnin määrä on Britannissa sukeltanut parin vuoden aikana rajusti.
Minun mielestäni listan nopealiikkeisemmäksi tekeminen (jos se sinänsä on edes tarpeellista) tapahtuisi järkevimmin rakentamalla menetelmiä, joilla pystytään asettamaan toistorajat, esim. 10 kuuntelua/hlö, jolloin kuukausitolkulla top 40:ssä muodon vuoksi roikkuvista kappaleista päästäisiin eroon. Alalla on ollut aiemminkin tapana keksiä säännöstelymetodeja – muistammehan kaikki esimerkiksi lukuisat eri versiot cd-singleistä tai kaikenlaiset parin viikon jälkeen myynnistä vedetyt limited edition -hössötykset, joilla maksimoitiin listasijoituksia. Mutta kappaleiden listauran lyhentäminen ei tietenkään ole levy-yhtiöiden intresseissä.Listojen ”ongelma” on nyt se, että striimaus tekee läpinäkyvämmäksi sen, miten hitaasti ns. tavalliset ihmiset syttyvät suuriin hitteihin ja miten vähän he kuuntelevat eri kappaleita. Mitä laajemmin kappale puhuttelee yleisöä, sen pidempi sen elinkaari on. 1990-luvulla ei ollut välttämättä edes mahdollista ostaa singleä puolen vuoden päästä sen ilmestymisestä, kun nyt taas esimerkiksi Sian viime talvena julkaistu Cheap Thrills saattaa joillekin olla yhä ”uusi” hitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti