Olen yrittänyt blogissa välttää valitusta huonosta albumimyynnistä, koska vaikka viikkomyynnit ovat pudonneet vuosituhannen vaihteen hurjista vuosista 90-luvun alkupuolen tasolle, niin silti maailmassa myydään miljoonia ja miljoonia albumeita joka viikko.
Kuulostaa pahalta, mutta itse asiassa top tenin alemmilla sijoilla myynti oli suhteellisen normaalilla tasolla. Koko kärkikymppi mahtui nimittäin alle neljän tuhannen sisään. Yhdeksäntenä debytoinut The Enemyn Streets in the Sky kävi kaupaksi 9 854 kertaa.
Vaikka tässä tilanteessa on oltu aiemminkin, niin pitääkö kehitykselle etsiä syyllisiä? Ala osoittaa sormella laittomia latauksia ja Spotifyta, mutta ehkä ne ovat vain osa totuudesta. Tärkein syy on mielestäni se, että markkinat ovat palanneet 1950- sekä 60-lukujen singlevetoiseen malliin ja tällä kertaa internetillä ja verkkomedialla on ollut todella vahva rooli. Uusi biisi tai video on uutistapaus, albumijulkaisua ei välttämättä huomioida mitenkään.
Levy-yhtiöt tienaavat tietenkin yksikkökohtaisesti vähemmän singlekaupasta, mutta muistan erään amerikkalaisen levy-yhtiömogulin kertoneen, että kaksi miljoonaa myytyä singleä USA:ssa vastaa tuotoiltaan noin kultaa myynyttä albumia. Ja esimerkiksi LMFAO myi viime vuonna yli kymmenen miljoonaa singleä, vaikka Sorry for Party Rocking ei ole vielä ylittänyt edes albumien kultarajaa. Eli ei musabisnes välttämättä ole huonoa bisnestä.
Suomessa tilanne on ongelmallisempi, koska meillä ei ole Britannian kaltaista singlemyyntikulttuuria. Ei tosin ollut USA:ssakaan viime vuosikymmenellä, jolloin monista sikäläisistä hiteistä ei edes julkaistu myyntisinkkua tai jos julkaistiin, niin korkeintaan vinyyli dj-käyttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti